Erikoishaastattelu: Suurlähettilään poliittinen ajojahti

Suurlähettilään
POLIITTINEN AJOJAHTI

Suojelupoliisi vainosi, esitutkinta-aineisto vuodettiin medialle, entiset ystävät käänsivät selkänsä. Tässä tapahtumien taustat. Tällainen on 2000-luvun Suomi.

Pasila, kalvas sumu peittää toimistolinnoitusten kaakeliseinät. Otan toisen tuopin. Kello käy, suurlähettiläs, professori Alpo Rusi ilmoittaa tekstiviestillä olevansa myöhässä. Käyn odotellessani läpi viime vuoden tapahtumia. Koko kansan rakastama valtioviisas, presidentti Martti Ahtisaaren entinen neuvonantaja oli epäiltynä rikoksesta. Kukaan ei tiennyt, mistä oli kysymys – kaikkein vähiten epäilty itse. Suojelupoliisi antoi epämääräisiä lausuntoja, valtionsyyttäjän toimistosta karkasi papereita keltaiselle lehdistölle. Seurasi kiihkeä ajojahti. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen, tohtori Olli Rehn ja euroedustaja Heidi Hautala kävivät taisteluun ystävänsä puolesta. Jopa Lennart Meri osoitti tukeaan. Kun Alpo Rusin veli, Jukka Rusi, tuli lopulta esiin, koko juttu kuivuikin kasaan. Juoni oli kuin huonosta b-luokan elokuvasta.

Tuttu viiksipari ilmestyy ravintolan oviaukkoon. Siinä hän on, rasittunut katse pitkän kamppailun uuvuttamilla kasvoillaan. Mutta silmissä hehkuu voittajan katse. Popliinitakin kahahduksessa olemme vetäytyneet kabinettiin. Tilaan meille lämmikkeeksi konjakit. Pyydän ja saan luvan sinutella. Kysyn suoraan, mitä mieltä Rusi oli toiminnan motiiveista.

– Se oli puhdas poliittinen ilmianto, Rusi aloittaa.

Hän siemaisee juoman ja kuvailee tunteitaan sillä hetkellä, kun poliisit tulivat taloon ovenkarmit kaulassa.

– Se oli aikainen aamu. Olin vielä paitasillani ja paljain jaloin. Olin väsäämässä aamun ensimmäistä blossia, kun neljä kommandopipoista miestä hyökkäsi sisään. Käytävässä oli toinen mokoma lisää.

Tästä tapahtumat alkoivat kehittyä. Kuulusteluissa tivattiin tietoja yhteyksistä Pohjanmaalla 90-luvulla tehtyihin tarhaiskuihin, vaatehuoneen kannabisviljelmistä ja lähijunien ikkunoihin bommatuista ”AR”-tägeistä. Rusi ei saanut tavata asianajajaansa tai edes ilmoittaa ystävilleen, mitä oli tapahtunut.

­– Ja se johti myös moniin muihin pidätyksiin. ProKarelian jätkät tutkittiin koirien kanssa. Osa saikin syytteen kätkemisrikoksesta. Ja yksi laiton ase löytyi, mutta minä en todellakaan tiedä, mitä sillä tykillä olisi muka tehty. Ymmärtääkseni se oli vain näön vuoksi.

Rusin hartiat vavahtelevat. Jokavuotinen retriitti Goalla jäi viime talvena tekemättä, kun kaikki aika ja energia piti valjastaa kamppailuun stasimaista poliisia vastaan. Työtä tehtiin kellon ympäri monta viikkoa, kun piti lukea asiakirjoja ja laatia puolustukselle todistusaineistoa.

– Ilman piriä sitä ruljanssia ei olisi kestänyt, Rusi toteaa.

Tällainen on kohtalo huippututkijalla nyky-Suomessa. Ajojahti oli armoton eikä keinoja kaihdettu. Poliisit päästivät tutkinta-aineistoa iltapäivälehtiin ja saivat sitä kautta ilmiantoja, nimellä ja ilman. Muun muassa eräs entinen tyttöystävä väitti Rusin ottaneen osaa suureen graffitiin, joka tehtiin 1980-luvun lopulla Neuvostoliittoon menevän henkilöjunan seinään; tapaus, joka aiheutti valtavan kriisin maittemme naapurisuhteissa.

Ratkaisu lähti kehkeytymään auki, kun Tapani Ruokanen ja Alpo Rusi saivat Jukka-veljen tunnustamaan, että hän oli syypää 1994 Vöyrillä tehtyyn tarhaiskuun. Heti muutkin johtolangat osoittivat samaan suuntaan. Vaikka suojelupoliisi yritti yhä saada Alpo Rusin kiinni, todisteet puhuivat puolestaan. Lopuksi rahkeita olisi ollut enää pieneen hallussapitorikokseen ja pariin asianomistajajuttuun. Syytteet raukesivat.

– Se kunniaksi olikin pakko lähteä bilettämään Damiin, Rusi kertoo innoissaan. – Palattiin vasta viime yönä. Mä olen aivan rikki. Kaikki rahat meni, mutta vitun hauskaa oli.