Kulttuurikulma: Alppipuiston avajaiset

Kävelen keväistä Sturenkatua ylös, ohi Kulttuuritalon, jossa Sigur Rós soitti vitun tylsän keikan viime syksynä, alas mäkeä kunnes saavun Linnanmäen kohdalle. Tämä on tuttu paikka. Tästä ei mennä huvipuistoon, tästä mennään Alppipuistoon.

Valtiollisen kalenterin mukaan on toinen pääsiäispäivä, mutta eräille tämä päivä merkitsee jotain aivan muuta, proverbiaalista taivaaseen astumistakin transkendentimpaa. Tänään ei availla ylijääneitä suklaamunia eikä lueta Tapani Ruokasen läpinäkyviä kristillisen propagandan yritelmiä Suomen Kuvalehden pääkirjoitussivulta.

Tänään mennään Alppipuistoon.

Ensi vuonna kolme neljännesvuosisataa täyttävä kansanjuhla kerää joka vuosi ison joukon aitoutta yhteen paikkaan. Talviunilta heräilevät larppaajat, hipit, tulikeppien heittelijät, Kallion rastat, neekerit, ja muut aitoilijat kokoontuvat juhlimaan kesän alkua Helsingin legendaarisimpaan ja aidoimpaan puistoon.

Kävelen Linnanmäen ohi lähes metsäistä polkua pitkin puistoa kohti. Samaa matkaa tekevät monet. Ilmassa on juhlan tuntua. "Täällä on aina vitun siistiä", honottaa Stobeksi itsensä esittelevä lippispäinen nuorimies.

"Paitsi talvella. Silloin jäätyy perse."

Imaisen Stoben jointista savut. "Paskaa peruslätkää", Stobe naurahtaa. "Mutta Tolen sato valmistuu parin viikon päästä. Sit juhlitaan, tietysti puistossa."

Niin, puistossa. Aidon alppipuistolaisen tunnistaa siitä, että paikan vuoristoon viittaavaa etuliitettä ei käytetä.

"Se ei oo aitoo", Stobe vahvistaa. "Mut kyllä me joskus puhutaan Tolen kanssa korkeen paikan leirist".

Pummaan Stobelta vielä toiset hatsit ja jatkan matkaa. Stobe jää sovittamaan maasta löytämäänsä olutmonipakkauksen pahvikuorta päähänsä.

Saavun puistoon, enkä voi olla hätkähtämättä. Ihmisiä on liikkeellä satoja, jopa tuhansia. Kuuluu iloisia "aitoo"-huudahduksia. Goatrance tykyttää. Kärrynpyörät vilahtelevat, tulikepit pyörivät kuin navetasta talven jälkeen laitumelle päästetyt dervissit. Kaukana oikealla larpataan. En saa täysin selvää larppauksen aiheesta, mutta erotan partaisen, valkoiseen kaapuun sonnustautuneen miehen raahaamassa isoa puista puupaalua, johon on naulattu lyhyempi paalu poikittain. Miehen ympärille kerääntyneet vanhanaikaisiin karnevaaliasuihin pukeutuneet kanssalarppaajat ruoskivat miestä. Ilmeisesti jokin klassinen larppausskenaario.

Ilmassa leijuu makea tuoksu. Stoben peruslätkä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. Äänet sekoittuvat harmoniseksi kaaokseksi, värit liukuvat kevätilman mukana spektrissä hehkuvampaan suuntaan, goatrance hellii aivojen goatrance-reseptoreita, jotka heräävät käpyrauhasen mukana laulamaan luojan virttä, juhlistamaan eksistenssiä, ykseyttä, aitoutta.

Olen tullut kotiin.

Keskeltä likimeditatiivista kollektiivisen konskiousnessin tilaa muistan Uusi Kurvi Blogin ja juttukeikkani deadlinen. Eilinen diskussioni päätoimittajamme Laccen kanssa tuntuu muinaishistorialliselta. Päätän sulkea puhelimen, heittää muistikirjani repun pohjalle, vääntää jointin ja pistää iPodistani Guru Joshia tehostamaan tätä hetkeä. Täällä ei voi olla meta, post, tai trans. Alppipuistossa - tai siis, Puistossa - voi olla vain aito.