Erikoisraportti: Makasiinien tuho

VR:n makasiinien tulipalo on varmistumassa tuhopoltoksi. Poliisin mukaan tähän mahdollisuuteen viittaa ennen kaikkea se, että se on itsestään selvää.

– Haloo, mitä te oikein sitten kuvittelitte? Siellä on pidetty nuotiobileitä, heitelty polttopulloja, paiskattu 11-kiloinen nestekaasupullo kokkoon ja makasiinien purkutyöt piti aloittaa maanantaina, summaa ylikomisario Tauno Palo Helsingin poliisilaitokselta.

Uusi Kurvi Blogin toimitus oli valppaana. Eksklusiiviset kuvat – ehkä ainoat koko maassa – ovat nyt esillä UKB:n ylimääräisessä viikonloppupainoksessa.

* * *

Tilanne alkoi kehittyä kello 20.00. Olin juuri tyhjentänyt lasillisen alkoholijuomaa osuuskaupparyhmän ruokaravintolassa, kun ulkona joku osoitti taivaalle. Paloauton sireenin ääni kuului.

Kohdistin katseeni ylävasemmalle ja näin Ilmestyskirjan petojen ratsastavan päällemme savupatsaan muodossa. Jokin on tulessa. Uusi ylioppilastalo? Sokos? Maailma? Mieleeni muistuivat elävinä kuvina hyökyaallot, jotka vyöryivät väkivaltaisina seinäminä yli tuhansien viattomien suomalaisturistien Khao Lakissa. World Trade Centerin tuhon muodossa manifestoitunut uusi maailmanjärjestys iski kuin miljardi volttia. Jokin aikakausi päättyi. Uusi alkoi.

Journalisti minussa nosti päätään. Näin vision, jossa enkelimäisesti hohtava Kari Lumikero laskeutui taivaiden syvyydestä eteeni. Hänen kyyneleiset silmänsä olivat kuin viisauden kaivot. Hänen astraalia valoa hehkuva kätensä viittoi: mene, mene! Voi kaikkeuden Herra! Otin polkupyöräni ja rynnistin paloautojen viitoittamaan suuntaan. Savupatsas, savun haju, väikkyi aisteissani huutomerkkinä. Tähän suuntaan! Tähän suuntaan! Kiirehdi!

Ihmisten meri velloi Postitalon edessä. Kiasman nurmikot olivat mustanaan. Rokki soi. Ja kuumuus, valtavien liekkien hehku kohosi kerrostalojen korkuisena muurina koko makasiinirakennuksen mitalta. Sankka myrkyllinen savu peitti taivaat. Jumalani, Jumalani, miksi meidät hylkäsit?

Digitaalinen kamerani voihki tuskissaan, kun annoin sormeni laulaa sen painikkeilla. Kansa juhli, musiikki soi. Näin Roomakin varmaan tuhoutui vuonna 64, kun Nero soitti harppua Palatinus-kukkulan laella ja katseli pääkaupunkinsa katoamista liekkeihin. Ikuinen kaupunki sortui silloin tuhkaan. Onko sen oltava myös Helsingin kohtalo?

Ymmärsin nyt välähdyksenomaisessa näyssä, mitä viattomat suomalaisuhrit kokivat Thaimaassa, kun tappava seinä lähestyi heitä. Tämä tulinen muuri. Kuin vihastuneen Jumalan tuomio synnissä rypevälle prekariaatille. Dies Irae! Herran päivä on koittanut ja Ihmisen Poika laskeutuu kunniassaan maan päälle ja vuohet erotetaan lampaista.

Polkaisin kotimaista tuotantoa olevalla polkupyörälläni myös Mannerheimintielle. Pujottelin ihmisten ja autojen lomitse. Annoin kamerani laulaa. Tämä on taltioitava. Harvoin näemme jotain tällaista suurta murrosta. It’s the end of an era. Tästä eteenpäin aika lasketaan uudella tavalla. ”Missä sinä olit, kun makasiinit paloivat?”

Kalle Holmberg käveli ohitseni. Ensin aioin pyytää häntä kertomaan tunnelmia, mutta mies näytti järkyttyneeltä. Annoin lehtimiehen sisälläni vaieta. Kollektiivisen tragedian kohdatessa me emme halua teatteria, me haluamme vastauksia. Jos piispa Eero Huovinen olisi ollut paikalla, olisin tiukannut häneltä: ”Miksi Herra antaa tämän tapahtua?”

Mutta Hän vaikenee.