Istun Vaasankadun varrella sijaitsevassa entisessä trendiravintolassa, nykyisessä räkäläbaarissa. Hullujen vuosien muodikas viileys on vaihtunut lama-ajan räikeään estetiikkaan. Miljöö puhuttelee, se alleviivaa keskustelutilannetta. Edessäni on väsyneen näköinen nainen. Hän polttaa tupakkaa ketjussa ja vaikuttaa vuosia vanhemmalta kuin syntymäaika antaisi olettaa.
Virpi, 31, on liki kymmenen vuotta ollut ironiatoimittaja. Ammatti, joka tuntuu yhä tavallisemmalta – nykyaikana. Se hätkähdyttää silti monia. Vielä edellisten presidenttien aikaan ironiatoimittajia oli vain harvassa eikä heihin yleensä törmännyt, ellei tiennyt, mistä ravintolasta etsiä. Mutta markkinatalouden tuleminen on vaikuttanut raskaalla kädellä monien elämään eikä paluuta vanhaan ole.
Savuke etsiytyy sormiin jälleen kerran. Virpi katselee minua epäluuloisena. Hän on joutunut monet kerrat puolustamaan ammattiaan eri toimittajille. Tarjoan tulta liikelahjaksi saamallani feikki-Zipolla. Annan hänen rauhoittua ja kertoa omin sanoin.
– Rahoitin ironiatoimittajan työllä aluksi opintojani valtsikassa, Virpi sanoo. – Siitä maksettiin hyvin ja halusin syödä muutakin kuin riisiä ja tonnikalaa. Olin ottanut kaksin käsin opintolainaa ja työtilanne tuntui lama-aikana epävarmalta.
Mutta eikö töitä olisi ollut vaikka kaupan kassalla? Moni opiskelija suorittaa opintonsa ilman, että joutuu tekemään ironiaa sanomalehtien viikkoliitteisiin.
Virpi tuhahtaa. Äänessä on uhmaa:
– Kassanhoitajia ja hotellisiivoojia halveksimatta voin sanoa, että sellainen työ ei ollut minua varten. Kun huomasin saavani ironiatoimittajana rahaa paljon enemmän kuin muista töistä, päätin jatkaa sitä myös opintojeni jälkeen.
Käytännössä Virpin opinnot katkesivat jo ennen graduvaihetta. Ironian tuottamiseen meni yhä enemmän aikaa. Lopulta ironia täytti kaiken työ- ja vapaa-ajan.
– Onhan se totta, että omalla ajalla ei sitten enää tahdo ironiaa riittää esimerkiksi seurustelukumppanille, Virpi myöntää ja sytyttää uuden savukkeen.
Ironiatoimittajien asiakkaiksi päätyvät yhteiskunnan korkeimmatkin vaikuttajat. Kuva: Uutislehti 100.
Ironiatoimittajien ammattikunta ilmaantui Kallion katukuvaan 90-luvun alussa. Aikaisemmin heidät oli totuttu yhdistämään poliitikkoihin, korkeisiin virkamiehiin ja liike-elämään, yksityisklubeihin, herrojen saunoihin ja kalliisiin ravintoloihin. Ironiatoimittajan työtä kaunisteltiin kiertoilmauksilla, kuten ”kommentaattori”, ”kolumnisti” tai ”pakinoitsija”. Yhä moni keski-ikäinen ironiatoimittaja pyrkii pitämään yllä vakavasti otettavan ammatin kulissia. Turhaan.
Mutta mikä sai aikaan ironian räjähdysmäisen lisääntymisen reilut kymmenen vuotta sitten?
Tutkijoiden mukaan Virpin tarina ei ole poikkeuksellinen. Lama on avaintekijä, mutta lisäksi arvellaan, että Neuvostoliiton romahdus ja hyvinvointivaltion alasajo vaikuttivat. Ihmiset jäivät materiaalisesti ja ideologisesti tyhjän päälle. Samaan aikaan toteutetut uudistukset korkeakoulujärjestelmässä heikensivät etenkin opiskelevan nuorison asemaa. Kallion keskiolutbaarit olivat edullisia, mutta raha halvimpaankin keppanatuoppiin oli tiukassa. Moni nuori huomasi tuolloin voivansa tienata vähän ylimääräistä turvautumalla ironiaan.
Helppo raha on petollista. Työ on nopeasti kuluttavaa ja vuodet seuraavat toistaan. Ironian noidankehää ei voi katkaista. Työstä tulee mekaanista, konemaista, itseään toistavaa.
– Se on totta, Virpi myöntää. – Joskus sitä miettii, miten kivalta joku oikein hyvä ironinen lasautus tuntui vielä opiskeluaikoina. Silloinhan tuli oltua ironinen ihan omaksi ilokseen tai vaikka ystävien kanssa.
Nyt Virpi suoltaa ironiaa asiakkaiden toivomuksesta, palkkiota vastaan. Tavallisesti häneltä ja monilta kollegoiltaan halutaan poliittiseen keskustaan kohdistuvaa henkilöönkäypää ironiaa. Kehä III:n ulkopuolella pyydetään myös tarttumaan kipakasti vasemmiston jäseniin. Asiakas on kuningas ja työ on raskasta. Glamour rapisee nopeasti. Edes Virpille se ei ole ollut helppoa.
– Kyllä tämä ironiatoimittajan homma kysyy paljon luonnetta. Tuolla kentällä on paljon vanhoja ironiatoimittajia, jotka ovat täysiä ihmisvihaajia. Itsekin pitää tsempata, ettei ala kyynistyä.
Virpi saa yskänkohtauksen. Juotuaan pari kulausta vettä hän sytyttää viimeisen tupakkansa. Haastattelu on ohi. Pyydän häntä sanomaan lopuksi jotain ironista. Virpin katse lasittuu hetkeksi. Silmissä vilahtaa häivähdys alistunutta väsymystä, joka hautautuu kipinöivän kiukun alle. Ammatti-ihmisenä hän kuitenkin toteaa:
– Jari Isometsä, Juha Mieto… Siis hei haloo? Matti, Matti, kerro milloin kaimasi Nykänen on Kepun ehdokkaana!
(Virpin nimi on muutettu.)
2 kommenttia:
Ironiatoimittajan avoin, rehellinen, sydämeenkäyvä haastattelu kosketti useita lukijoita ja kokijoita. Kuinka petetyksi mahtaa keski-ikäistyvä ironiatoimittaja tuntea itsensä, kun urakehityksessä hänet ohittaakin uuden, dynaamisen, aidosti innostuneen sukupolven nuori toimittaja.
Myös ikärasismi on ironiatoimittajien ammattikunnassa arkipäivää. Kokemusta, syvyyttä ja ammattitaitoa ei arvosteta - valitettavasti. Kulunut vanha kyynikko saattaa löytää itsensä lopulta loppuun kulutettuna naistenlehden levyarvostelijana. Näin ei pitäisi olla.
TV-vinkki viikonlopuksi UK:n toimitukselle:
"Doctor Who ja dalekien invaasio
TV2 klo 22.50
O: GORDON FLEMYNG (1965) 82 min *
MUTANTTIDALEKIT ovat valloittaneet Maan vuonna 2150. Tohtori (Peter Cushing), poliisi (Bernard Cribbins) ja tohtorin sukulaistytöt (Roberta Tovey, Jill Curzon) ovat aikamatkaillen toista mieltä."
Kunkingaskunta umlautista!
Lähetä kommentti