1,2,3...päivät seuraavat toisiaan, hauras talvi viipyilee. Rohtunut iho tuntuu aralta ja ajatus helmikuusta tekee kipeää. Lämpöpatteriin osuva paljas varvas vie ajatukset ilmastonmuutokseen ja edessä olevaan tuskalliseen kesään ja siihen, kuinka kaikki muuttuu. Maailma ei ole enää entisensä, mutta sitä ei voi sanoa ääneen kuulostamatta lattealta. Jokaiseen ajatukseen liittyy jonkinlainen pessimistinen dilemma, esimerkiksi siihen, että teesistä ja antiteesistä syntyy nykyisin vain valheelta haiskahtavia hypoteeseja. Kun mihinkään ulkopuoliseen ei voi luottaa, ajatus kääntyy sisäänpäin ja sulkee oven perässään turvalukolla. Oman peiton alle, omiin ajatuksiin, oman parisuhteen mikrokosmokseen jossa sotia käydään iholla ja luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan sekuntin välein aivastuksina, raapaisuina, äännähdyksinä ja murjotuskohtauksina. Elämän yksityinen sfääri, se kaikkein intiimein, on myös kaikkein poliittisin ja moraalisin. Toisiaan peiton alla lämmittävät kehot eivät roskaavat, kuluttavat ja sotivat vain keskenään. Universumissa vallitsee tasapaino, paha ja hyvä saavat palkkansa ja ihminen on paikallaan, omassa ekologisessa lokerossaan.
Ei, Uusi Kurvi Blogi ei ole ryhtynyt suoltamaan amatööriproosaa. Tunnelmallinen johdanto kertoo siitä, miksi kaupalliseen, maanläheisten, aitouteen taipuvaisten suomalaisten on jo aika hyväksyä ystävänpäivän olemassaoloon liittyvät hyödyt. Ystävänpäivä, rakastavaisten suojelupyhimyksen pyhän Valentinuksen päivä, on juhlapäivistä kaikkein yksityisin ja sen vuoksi kaikkein merkittävin, joskaan suomalaisille ei merkityksellisin. Ystävänpäivä on ideologiselta sisällöltään kuin YK:n kansainvälinen rauhanpäivä, mutta tunnetumpi; sisällöltään demokraattinen kuin vappu, mutta sekä porvarillisempi että anarkistisempi; tarkoitukseltaan lämmin kuin joulu, mutta todellisuudessä lämpimämpi sillä ystävänpäivänä ei syödä liikaa, vietetä aikaa lähisukulaisten kanssa tai juhlita neitsyestä syntynyttä sikiötä. Ystävänpäivänä rakastellaan.
Suomessa ystävänpäivän eroottiseen, yksityiseen ulottuvuuteen liittyy kuitenkin ylitsepääsemätön kulttuurinen ongelma. Eroottisesta rakkaudesta ei voi kirjoittaa eikä lausua mitään sellaisenaan. Mikäli mainitsee lauseessa ihon, on kohtalona, luonnollisesti, tulla pilkatuksi tommytabermanilaisesta populäärirunoudesta. Tästä kulttuurin lokerosta on syntynyt internetiin kokonainen aikalaisfolklore, jonka kukkeimpina edustajina mainittakoon rakkausrunot.fi sekä positiivarit.fi –aforismipalvelun diabolinen Värssypankki. Vakavastiotettavaan kirjalliseen erotiikkaan - aitoon erotiikkaan - on liitettävä kirjallinen realismi, ei poetiikkaa. Veri, alkoholi ja Suuri Muutto. Hanki, Timo K. Mukka, Vittulanjänkä, ihan sama. Petos. Jotakin, joka sattuu johonkin kohtaan, ei viillä vaan puukottaa. Eipä silti, realismi – tunnetaan myös nimellä pessimismi – on toki useimmiten lähimpänä ontologista totuutta. Ei ole silti syytä olettaa, että jokainen suomalainen ihminen haluaisi 2000-luvun kenties viimeisessä helmikuussa nauttia joko realismia tai synkkää lemmenkitschiä, fyysisestä rakkaudesta kirjoitettua ironiaa.
Ovidius kirjoitti rakastamisen taiteesta, fyysisen rakkauden pienistä, suloisista lainalaisuuksista ja metamorfooseista hieman samaan tapaan kuin Jean-Anthelme Brillat-Savarin suklaista, juustosta ja viinistä tuhatkahdeksansataa vuotta myöhemmin. Molemmille se, minkä miellämme nykyisin yksityiseksi, oli myös poliittista, yhteiskunnallista ja julkisena puheenvuorona poleemista. Tästä kirjallisesta traditiosta on jäänyt eloon keittokirjojen ja kulinaristista hedonismia ylistävän, kuluttamiseen liittyvän kulttuurin vyöry. Seksuaalisuus on esillä kaikkialla. Lihallisuus on muotia ja lihallisuus on viihdettä. Viihteellä on vaikutuksia julkiseen, vakavastiotettavien asioiden maailmaan (ylipaino, diabetes, HIV, pedofilia), mutta sen todellinen olemus on viihteessä. Kaksi aikuista ihmistä saavat tehdä keskenään mitä tahtovat, kunhan se tapahtuu vapaasta tahdosta. Lihallinen nautinto on näennäisesti läsnä kaikkialla, muttei todellisuudessa yhdessäkään sellaisessa ulottuvuudessa, jossa sen kulttuurinen status olisi riittävän korkea, jotta se voisi kilpailla esimerkiksi liiketalouden tai politiikan kanssa. Ovidiuksen aika on ohi, ja asiaan kuuluu suhtautua nostalgisoivasti ja kuluttaen. Eihän kukaan todellisuudessa voisi kuvitella, että rakastelun ja rakastamisen taito voisi korvata valistusajan sivistysopin. Tai että lisääntyminen, keimailu ja rakkauspelit voisivat korvata taloudellisen tuottavuuden. Paitsi ehkä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, missä se ei ole valinta. Ovidiuksen ajat ovat todellakin ohi, ja se tuntuu itsestäänselvyyttäkin itsestäänselvemmältä, sille voi vähän naurahtaa! vaikka maailma on sama. Vaikka ihminen on sama. Silloinkin sodittiin.
Ystävänpäivä on paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus. Happosade tulee yrittämättäkin, lempiminen vaatii taitoa, rohkeutta ja aikaa. Ystävänpäivänä kuuluu antaa lahjoja, ja niillä kuuluu kiristää ja viekoitella ja tehdä pahaa ja tehdä hyvää. Ystävänpäivänä voi lukea rakastetun korvaan runoja, kuiskimalla. Ystävänpäivää ei tarvitse niin kovin hävetä eikä romantiikkaa ja fyysisen rakkauden esteettistä tai kirjallista olemusta tai niistä pitämistä tarvitse niin kovin hävetä, sillä häpeä tulee myöhemmin joka tapauksessa. Häpeä tulee vääjäämättä. P.J. Harveykin sanoo: ”shame is the shadow of love”. Häpeä ja naiivin aiheuttama häväistys on sanoissa ja teoissa jo valmiina. Häpeän muinaiskreikkalainen nimi puolestaan on aidos, mikä tarkoittaa alastomuutta ja viittaa aitouteen. Ympyrä sulkeutuu ja on sulkeutuessaan perverssi.
3 kommenttia:
Haluan vastustaa tämänkertaisen kontribuutionne parisuhdenormatiivisuutta. Minulla ei ole kumppania.
Ei minullakaan ollut, vuosiin. Minulla ei ollut edes vanhojentanssiparia. Sittemmin olen, luojan kiitos, tullut sokeaksi normatiivisuudelle.
pyry, parisuhde ei ole ainoa asia, missä Nti Vosges on normatiivinen. Get used to our mummo!
Lähetä kommentti