Lottovoittajat eivät ole onnellisempia kuin lotossa voittamattomat. Perimä selittää noin puolet yksilön onnellisuustaipumuksesta, fyysiset olosuhteet noin kymmenen prosenttia. Loppu on työtä, mentaalisia harjoituksia, hyvän jakamista ja antamista ja sitä kautta askeleita yhä lähemmäs ja lähemmäs, kohti vakaimman mahdollisen onnellisuuden porttia. Näin kertoo Scientific American, kognitiopsykologisin alaviittein ja huokauksia rivien välissä. Harjoitukset, mietiskely, kognitiivinen työ, arjen meditaatio. Hymyily, antaminen, pyyteettömyys. On tehtävä ratkaisuja, onnellisuus on valinta. Burundilainen orpo, minä sanon sinulle täältä jäätelön tuhriman näppikseni äärestä: onnellisuus on valinta. Ja olen tietoinen että se on ironista ja synkkää ja kornia, mutta tarkoitan sitä, burundilainen orpo! Joten nyt on aika yhdessä miettiä, kuinka harjoitella onnellisuutta. Tämä on globaali projekti.
Lähdetään liikkeelle ruohonjuuritasolta. Tämä on globaali ruohonjuuritason projekti. Vituttaa mennä huomenna töihin. Herään aamulla, kiskon ylleni keinokuidusta valmistetun housupuvun joka ei uhkaa Executive Boardia (EB) kognitiivisesti, neurofysiologisesti tai seksuaalisesti, hoen homohuorahomohuora matkalla metroasemalle (se on tietokoneeni järjestelmänvalvojan salasana), otan automaatista kahvia, sanon lontoontoimistosta tulleelle tummaihoiselle Stephenille ”Hi Stephen” (ei vastausta, S. luulee että flirttailen…omahyväinen munapää-kyrpäpää), avaan sähköpostin ja siellä odottaa viisikymmentä viestiä uhkaavaa painajaista jonka nimi on deadline, kuoleman linja, suorita suorita, Bonus Targets Bonus Targets!
No niin, näin se alkaa, mutta mitä edellisenä iltana on tapahtunut? Edellisenä iltana on harjoiteltu onnellisuusmenetelmiä. Poikaystäväni mielestä paras tapa hoitaa ahdistusta on polttaa kannabista, sillä ”se auttaa ajattelemaan syvemmin”. Itseänikin viehättää ajatus jazztupakasta, kirjallisella tasolla, ja syväajattelu. Mystiikka. Taustalla soi tumma oboe, me poltamme yhdessä yrttisavukkeen, on pehmeää, me puhumme itämaisesta filosofiasta, hänen ihonsa tuntuu sametilta, me vajoamme toiseen ulottuvuuteen. Minä, hän, maailmankaikkeus. On niin pehmeää olla tässä, naurattaa. Tunnemme toistemme ajatukset…
Uhh, like, keep dreamin’ grrrlfriend! Poikaystävä polttaa pahanhajuisen savukkeen, hänen silmänsä muutuvat punaisiksi ja hän tuijottaa tyhjyyteen ja on hiljaa, paitsi silloin jos joku sanoo “pissa” tai “kakka” tai jos televisiossa on Homer Simpson, koska silloin hänen suustaan kuuluu höhöhöhöö. May the lord keep fillin ya wit much strength. Syväajattelu ei ole minua varten. On oltava muita tapoja, on oltava.
Yritän syödä sokeria ja rasvaa, ja se onnistuu, mutta muutun entistäkin turpeammaksi. Ostaakaa makkaaraa, ihmismakkaaraa. Scientific American sitä paitsi tuskin tarkoittaa onnellisuuden harjoittelulla Mövenpick-lastien tunkemista kohti paksusuolta. Myöskään tavaroiden ostaminen ei voi olla ratkaisu – lottovoittajathan eivät ole lotossa voittamattomia onnellisempia. Entäpä antaminen, sitten? Annan jo Amnestylle joka kuukausi sievoisen siivun, ja lisäksi ostin Hakaniemen puliukolle toissapäivänä Hesburgerista hampurilaisen. Ei tehnyt onnelliseksi, masensi vaan entisestään, ja vitutti. Tyhmä spurgu menisi hoitoon tai töihin, no okei hoitoon ei ehkä pääse mutta menisi töihin ja katoaisi siitä vetoamasta tunteisiin ja inhimillisen tragedian tajuun. Kohta tulee tippa silmään ja muutun taas Pirkko Saisioksi.
Meditaatiota on kokeiltu, ja positiivista ajattelua. Scientific Americanin haastattelussa siteerattu Professori Lyubomirsky osoittaa ongelman sisäisen ongelman: jos pakottaa itsensä positiivisuusharjoituksiin, lopputulos on synkkä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö riittävä määrä toiminnaksi muunnettua ironiaa veisi aikaiseen hautaan. Toisaalta, tekemättäkään ei voi olla sillä onnellisuus vaatii harjoituksia. Franklin D. Roosevelt sanoi: “Happiness is not in the mere possession of money; it lies in the joy of achievement, in the thrill of creative effort”. Eli takaisin korporaatioon.
Eräänä päivänä ostan Akateemisesta kirjakaupasta kirjan, joka käsittelee aristoteelista eudaimonismia halventaen, eksistentialistisesta näkökulmasta. Onnellisuudentavoittelu on porvariston kaikkein perverssein fantasia, ja onnellisuuden tavoittelu työ- ja harjoitusmetaforineen sekä kulutustavoitteineen porvarillisen yhteiskuntarakenteen sekä kapitalistisen tuotantojärjestelmän kannalta enemmän kuin funktionalistista. Se konstituoi rakennetta ja kaavaa, jota ihmiset toistavat valehdellessaan itselleen (koska eivät muuta voi). Sartrelainen angsti ei ole vältettävä paha vaan välttämätön paha.
Tänään iltapäivällä olen taas toimistossa. Syön ensi kaksi keksiä, sitten taas kaksi, sitten kolme, sitten taas kaksi. Lycrahousut hiostavat turvonneita pakaroita, katselen työhuoneeni vankilanikkunasta kaukaisuuteen. Elämä on pohjimmiltaan iltapäivä. Keksipaketin päällä lukee: ”Café -sarjan keksit vievät sinut kahvilatunnelmaan keskellä arkeakin, töissä tai vaikka omassa keittiössäsi”. String-alushousut hiertävät ja kiristävät, niiden etumuksessa lukee ”Crazy! Sexy! Girlfriend! Boyfriend!” ja olen asiasta tietoinen vaikka tuijotankin monitoriin.
Lähdetään liikkeelle ruohonjuuritasolta. Tämä on globaali ruohonjuuritason projekti. Vituttaa mennä huomenna töihin. Herään aamulla, kiskon ylleni keinokuidusta valmistetun housupuvun joka ei uhkaa Executive Boardia (EB) kognitiivisesti, neurofysiologisesti tai seksuaalisesti, hoen homohuorahomohuora matkalla metroasemalle (se on tietokoneeni järjestelmänvalvojan salasana), otan automaatista kahvia, sanon lontoontoimistosta tulleelle tummaihoiselle Stephenille ”Hi Stephen” (ei vastausta, S. luulee että flirttailen…omahyväinen munapää-kyrpäpää), avaan sähköpostin ja siellä odottaa viisikymmentä viestiä uhkaavaa painajaista jonka nimi on deadline, kuoleman linja, suorita suorita, Bonus Targets Bonus Targets!
No niin, näin se alkaa, mutta mitä edellisenä iltana on tapahtunut? Edellisenä iltana on harjoiteltu onnellisuusmenetelmiä. Poikaystäväni mielestä paras tapa hoitaa ahdistusta on polttaa kannabista, sillä ”se auttaa ajattelemaan syvemmin”. Itseänikin viehättää ajatus jazztupakasta, kirjallisella tasolla, ja syväajattelu. Mystiikka. Taustalla soi tumma oboe, me poltamme yhdessä yrttisavukkeen, on pehmeää, me puhumme itämaisesta filosofiasta, hänen ihonsa tuntuu sametilta, me vajoamme toiseen ulottuvuuteen. Minä, hän, maailmankaikkeus. On niin pehmeää olla tässä, naurattaa. Tunnemme toistemme ajatukset…
Uhh, like, keep dreamin’ grrrlfriend! Poikaystävä polttaa pahanhajuisen savukkeen, hänen silmänsä muutuvat punaisiksi ja hän tuijottaa tyhjyyteen ja on hiljaa, paitsi silloin jos joku sanoo “pissa” tai “kakka” tai jos televisiossa on Homer Simpson, koska silloin hänen suustaan kuuluu höhöhöhöö. May the lord keep fillin ya wit much strength. Syväajattelu ei ole minua varten. On oltava muita tapoja, on oltava.
Yritän syödä sokeria ja rasvaa, ja se onnistuu, mutta muutun entistäkin turpeammaksi. Ostaakaa makkaaraa, ihmismakkaaraa. Scientific American sitä paitsi tuskin tarkoittaa onnellisuuden harjoittelulla Mövenpick-lastien tunkemista kohti paksusuolta. Myöskään tavaroiden ostaminen ei voi olla ratkaisu – lottovoittajathan eivät ole lotossa voittamattomia onnellisempia. Entäpä antaminen, sitten? Annan jo Amnestylle joka kuukausi sievoisen siivun, ja lisäksi ostin Hakaniemen puliukolle toissapäivänä Hesburgerista hampurilaisen. Ei tehnyt onnelliseksi, masensi vaan entisestään, ja vitutti. Tyhmä spurgu menisi hoitoon tai töihin, no okei hoitoon ei ehkä pääse mutta menisi töihin ja katoaisi siitä vetoamasta tunteisiin ja inhimillisen tragedian tajuun. Kohta tulee tippa silmään ja muutun taas Pirkko Saisioksi.
Meditaatiota on kokeiltu, ja positiivista ajattelua. Scientific Americanin haastattelussa siteerattu Professori Lyubomirsky osoittaa ongelman sisäisen ongelman: jos pakottaa itsensä positiivisuusharjoituksiin, lopputulos on synkkä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö riittävä määrä toiminnaksi muunnettua ironiaa veisi aikaiseen hautaan. Toisaalta, tekemättäkään ei voi olla sillä onnellisuus vaatii harjoituksia. Franklin D. Roosevelt sanoi: “Happiness is not in the mere possession of money; it lies in the joy of achievement, in the thrill of creative effort”. Eli takaisin korporaatioon.
Eräänä päivänä ostan Akateemisesta kirjakaupasta kirjan, joka käsittelee aristoteelista eudaimonismia halventaen, eksistentialistisesta näkökulmasta. Onnellisuudentavoittelu on porvariston kaikkein perverssein fantasia, ja onnellisuuden tavoittelu työ- ja harjoitusmetaforineen sekä kulutustavoitteineen porvarillisen yhteiskuntarakenteen sekä kapitalistisen tuotantojärjestelmän kannalta enemmän kuin funktionalistista. Se konstituoi rakennetta ja kaavaa, jota ihmiset toistavat valehdellessaan itselleen (koska eivät muuta voi). Sartrelainen angsti ei ole vältettävä paha vaan välttämätön paha.
Tänään iltapäivällä olen taas toimistossa. Syön ensi kaksi keksiä, sitten taas kaksi, sitten kolme, sitten taas kaksi. Lycrahousut hiostavat turvonneita pakaroita, katselen työhuoneeni vankilanikkunasta kaukaisuuteen. Elämä on pohjimmiltaan iltapäivä. Keksipaketin päällä lukee: ”Café -sarjan keksit vievät sinut kahvilatunnelmaan keskellä arkeakin, töissä tai vaikka omassa keittiössäsi”. String-alushousut hiertävät ja kiristävät, niiden etumuksessa lukee ”Crazy! Sexy! Girlfriend! Boyfriend!” ja olen asiasta tietoinen vaikka tuijotankin monitoriin.
4 kommenttia:
Tieteellisyys, gonzoilu ja runollisuus yhdistyvät innovatiivisella tavalla tässä kontribuutiossa. NATO-jäsenyydellä, tämänkaltaisella innovaatio-osaamisella, joustavuudella, vastuullisella markkinataloudella ja teknologialla Suomi kohti ubiikkia modernia hyvinvointivaltiota!
Onnea ei ole helppo tavoittaa. Etenkään HOK-Elanto-osuuskunnan Ale Pub -sarjan ravintoloista. Jos on alle 20-vuotias, ei osaa eikä tajua. Ja jos on yli, on liian vanha ja vääristä paikoista kankea.
Oikeasti onni ja rakkaus asuvat kuohukermalla hunnutetussa mämmissä.
Jonku pitäis varmaan antaa tolle ranskalaiselle muijjalle vähän parrua...
Tai sieniä.
Joo, aika synkkää.
Lähetä kommentti