Ja enkeli sanoi heille: älkää hei pliis pissatko siihen

Kuuta kauemmasta avaruudesta katsottuna vuosisadat maapallolla muistuttavat toisiaan. 1300-luku, 1500-luku, 2000-luku, sinistä ja vihreää ja valkoista ja ruskeaa. Urbanisaatio, deforestaatio, muuttoliike, ilmastonmuutos, tulvat, sairausepidemiat, diktaattorit ja kansanmurhat - planeetta näyttää aina jokseenkin samalta. Petos, mustasukkaisuus, naapurikateus, intohimo, Sylvia Plathin pää uunissa, Elvis elää, kissani osaa soittaa pianoa, inhimillinen historia on samantekevää. On vain pallonmuotoinen kanvas vaihtelevia värejä, joita peittää pilvien usva ja vaihteleva määrä avaruussumua.

Tiedän tämän kaiken, sillä ihmisenä oloon kuuluu kyky ajatuksen voimalla asettautua hetkeksi itsensä ulkopuolelle. Olen nähnyt maapallon televisiosta ja lukenut Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian ja kuullut Sophie B. Hawkinsin “Damn, I Wish I Was Your Loverin” ja pystyn tuntemaan sen. Maapallon aika on lyhyt, ja ulkoapäin se on staattinen. Ymmärrän silloin (paitsi sen, että ei kannata syödä happoa) että sääntö, jonka mukaan riittävän kaukaa katsottuna mikään ei muutu, pätee myös maallisissa olosuhteissa.

Illallistin lähestyvän joulun kunniaksi ravintola Groteskissa, sillä johtava bisnes- ja lifestyle-aikakauslehti Kauppalehti Optio oli suositellut sitä hiljattain. Grotesk henkii ennätyksellisen nuijana ravintolannimenä paitsi 2000-luvun alkua (jou Jocka-Alex, annetaan hei meidän liikeyritykselle nimeksi Vimma tai Loiste tai Ravintola tai Toimisto tai Den Kungliga Klubben, se on aika makeeta ja abstraktia ja ihmiset on ihan et “OMG mitä? Mikä paikka toi oikein on?”), myös mitä messevin paikka keskustella boheemista porvaristosta, toisesta 90-luvun retorisesta perseenreiästä. Mutta tämä on nyt sivuseikka, palaan Groteskiin pian. Kävellessäni ravintolasta yöllä kotiin, kohtasin ilmiön, joka ei ole muuttunut sen jälkeen kun saavutin puberteetin ja ryhdyin ensimmäistä kertaa liikkumaan öisin kaupungilla. Ilmiön, joka kaukaa katsottuna näyttää vähintäänkin groteskilta, ja läheltä katsottuna puolestaan makaaberilta (Tässä Ilmainen Nimi Vinkki Royal Ravintoloille), ja pienessä ginitumussa ajateltuna kuvastaa suomalaisen sielununiversumin muuttumattomuutta. Kohtasin sarjan pissaavia peniksiä.

Kaukaa penikset näyttivät pieniltä mustilta varjoilta Mannerheimintiellä, Vilhonkadulla ja Pitkänsillan kupeessa. Kun lähestyin niitä, ne osoittautuvat kuuluviksi kaikenlaisille miehille. Ne kurkottelivat ulos ylätankofarkuista, alatankofarkuista, trancehousuista, puvunhousuista ja Dressmann-tyyppisistä miesten kankaisista vapaa-ajanhousuista. Ajattelin: minun elämäni pituudella ei ole mitään merkitystä. Maallisella eksistenssilläni ei ole mitään merkitystä. Vuosisadat vaihtuvat, vuosikymmenet vaihtuvat, minä synnyin ja sitten kuolen, silmieni ympärillä uurteiden määrä lisääntyy ja sitten kaikki katoaa. Muutun ensin orgaaniseksi aineeksi ja lopulta avaruuspölyksi. Ja silti! Kuten instituutio elää yksilöä pidempään ja yhteisöllinen pyhä tekee olemassaolon kivusta siedettävää, niin suomalainen mies pissaa kadulle nyt siinä missä tanssilavan taakse kolmekymmentävuotta sitten, navetanpieleen sata vuotta sitten, perunapellon laidalle kaksisataa vuotta sitten tai kaskiviljelmälleen neljäsataa vuotta sitten. Aika ei muuta mitään, ennen kuin kaikki lopulta räjähtää ja katoaa. Kaukaa katsottuna kaikki näyttää samalta. Ne näyttävät samoilta nyt kuin silloin, pakkaseen työntyvät pissaavat penikset pimeässä joulukuun yössä. Ne näyttävät mustilta varjoilta, kapselimaisilta mustilta täpliltä. Niissä asuu ikuisuus, niitä ei kosketa sodat, urbanisaatio tai kulttuurinen sosialisaatio tai Euroopan komission rahoittamat eurooppalaistamistoimet kuten kulttuuripääkaupunkius.

Mutta takaisin Groteskiin. Nauttiessani liian sitkeäksi keitettyä tonnikalapastramiani, joka on höystetty wasabimajoneesilla sekä mauttomilla pavuilla ja avokadolla (täysin päätön annos - jos olisin ravintolakriitikko, pissaisin porttikongin sijasta ehkä housuihini), pohdin, olenkohan boheemi porvari. Tarkoitan retromielessä, milleniumhengessä, suomalaisessa citylehtikontekstissa. Ranskalaisittainhan voisin olla gauche-caviar, siinä missä vaikkapa Francoise Sagan tai Bernard Henri-Lévy - vasemmistolaisekologisesti ajatuksiaan esilletuova porvarillisen elämän ja valikoitujen luksustuotteiden ystävä. Vähän niinkuin paskanpuhuja, jolla on hyvät perustelut. Tiedäthän: ei Burberrya eikä Guccia eikä mitään porvarismakaberiaa tyyliin Kauppalehti Optio ja Saku Tuomisen levyarvostelut, vaan Stella McCartneyn ekologisesti tuotettuja silkkiasuja ja Dr. Hauschkan luomukosmetiikkaa. Ja silti - sekään ei tunnu oikealta.

Intensiivinen kuluttaminen on groteskia. Materia on brutaalia. Roskiin heitetty elektroninen roska ja muovi kertyy maaperään ja sillä on satelliittivaikutus - kaatopaikoilla asuvat nairobilaiset lapset irrottavat Euroopasta laivatuista vanhoista flatscreeneista liikkuvia osia muovivuoren keskellä samalla kun valitset Gigantista uutta. Jopa orgaanisesti maatuvat tuotteet tuottavat kaatopaikalla metaania, joka on kasvihuonekaasu. Miksi siis taistella materiasta, miksi käydä 1800-luvun tuotantosuhteisiin perustuvaa keskustelua hyödynjaosta, joka perustuu fyysisen työn riistämiseen? Maailmassa, jossa asioiden hinta tullee määrytymään niiden ekologisen jalanjäljen perusteella, jonka taustalla on korkeintaan globaali riisto ja geopoliittinen epätasa-arvo niiden alueiden kesken, joita uhkaa kuivuus, kuumuus, tulvat ja myrkylliset jätteet? En tarkoita pelkästään päästökauppaa tai palveluista koituvien hiilipäästöjen kompensoimista maksuin, viittaan myös kulutustuotteisiin, kuluttajan valintaan ja kysyntään. Iso-Britanniassahan, esimerkiksi, Carbon Trustin standardisoimat kulutustuotteiden CO2 -merkit ovat jo kauppojen hyllyillä.

Päätän: en voi olla vasemmistolainen enkä kuluttajaporvari. Sosiaalisessa elämässäni en ole porvarillinen, sillä uskon henkilökohtaisen poliittisuuteen ja materian brutaalisuuteen. Miksi sitten kadulle pissaaminen vituttaa?

Joskus öisin, kun en saa unta, katselen taivasta. Olen asettanut sänkyni ikkunan viereen, sillä tavalla, että näen hieman Tuomiokirkon kupolia sekä taivaan. Tähtitieteilijät väittävät, ettemme näe koko galaksiamme pimentävien pölypilvien vuoksi. Tähtienväliset kaasu- ja pölypilvet estävät meitä näkemästä Linnunrataa kokonaisuudessaan, siihen jää aukkoja. Ajattelen: eivät ne ole pölypilviä. Te olette konstruoineet ne puheessa sellaisiksi, jotta voisitte ymmärtää niitä. Kutsutte niitä pölypilviksi, koska ne häiritsevät teitä ja estävät teitä näkemästä, ja tiedostamattanne toivotte että vaimonne tulevat kohta hoitelemaan ne imurilla. Ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi, että ne ovat siinä jotta te ette näkisi, ja että se, jos jokin, on teille hyväksi. Se, ettei näe, tekee onnellisuuden mahdolliseksi. Joululahjojen ostamisen kauneus on siinä, ettei ole koskaan nähnyt kaatopaikkaa. Olemassaolon kauneus on siinä, ettei tarvitse oikeasti tietää - voi tyytyä ihailemaan Kassiopeiaa. Ja kangas...Kehruu-Jenny keksittiin, jotta kaikilla ihmisillä olisi yllään housut, ja jotta me voisimme haluta sitä mitä emme voi nähdä, ja lisääntyisimme. Haluaisimme toisiamme niin kiihkeästi, että tahtomattammekin lisääntyisimme. En usko funktionalismiin, mutta uskon satunnaiseen evolutiiviseen ratioon. Pyrähdyksinä, jotka alkavat ja sitten loppuvat.