El Paso. Tämä kulottuneen erämaan ja karskien Franklinvuorten keskelle paiskattu rajakaupunki oli nähnyt kaiken eikä oppinut mitään. Se oli kuin tuhannen epätoivoisen roiston raiskaama hampaaton huora, jonka elämän ainoa käyttövoima oli halpa bourbon. Sen harvat toimistopilvenpiirtäjät yrittivät turhaan haroa tyngiksi jääneillä kynsillään taivasta, jonka rutikuivat tuulet pieksivät tuota ahdistunutta kaupunkia ja sen meksikolaista kaksoissisarta Rio Granden matalan virran vastarannalla. Paikalliset jalkapalloseurat katselivat harvojen lahjakkuuksiensa katoamista pohjoisen rahaliigoihin. Naiset olivat jo menneet edeltä. Loput menivät armeijaan tai Wal-Martin kassalle. Työttömyyden ja toivottomuuden keskellä, silmiä särkevän tasangon hautomassa hulluudessa päihteiden väärinkäyttö ja rikollisuus kukoistivat. Rapaisen rajajoen yli kahlasi joka yö pimeyden turvin lisää siirtolaisia, joiden luku- ja kielitaidottomuuden ylittivät vain heidän kykynsä autovarkauksiin ja silmittömään, meskaliinin motivoimaan väkivaltaan.
Koko El Pason historiassa oli ollut vain kaksi kohokohtaa. Sota Konfederaation puolella 1800-luvulla ja saksalaisten natsitiedemiesten saapuminen Fort Blissiin toisen maailmansodan jälkeen. Kaupunki eli ja veti voimansa sodasta, joukkotuhosta, murhista ja ihmishengen halveksunnasta. El Pasossa Jumalalta rukoiltiin kaiken loppua; kuolemaa, joka ei johtaisi ikuiseen elämään, vaan sielun mustaan katoamiseen avaruuden kaukaiseen tyhjyyteen tai Rio Granden pohjamutiin.
Isiensä syntien raskauttamat elpasolaiset vihasivat kaikkea ja itseään. He eivät tunteneet sääliä, myötätuntoa tai armoa, sillä mitään näistä hekään eivät olleet saaneet.
Corinna oli viettänyt El Pasossa vain kaksi tuntia, kun hän tiesi vihaavansa tätä pölyistä, kuivaa kaupunkia ja kaikkia sen puolta miljoonaa asukasta. Matka oli ollut turha. Hänen isoisoisoäitinsä nukkui liki täydellisesti dementoituneen onnellista unta Providence Memorial Hospitalissa ilman minkäänlaista kuolemanhätää. Sen sijaan kaduilla vetelehtineet espanjankieliset miehentapaiset olivat tehneet hänelle hävyttömiä käsimerkkejä. Joku oli yrittänyt varastaa hänen käsilaukkunsa.
”Tarvitsen drinkin”, Corinna ajatteli. Hän puraisi harmista alahuultaan, kun muisti olevansa yhä alle 21-vuotias. Kukaan ei myisi hänelle edes meksikolaista Chihuahuaa, tuota maailman vetisintä olutta, jossa ainoa maku oli Rio Grandeen vuosisatojen ajan liuennut karjanlanta.
– Näytät siltä, että tarvitset kelpo oluen, vieras miesääni sanoi Corinnan selän takana samalla, kun käsi ojentui hipaisemaan häntä olkapäästä.
Corinna säikähti. Hän kääntyi katsomaan tungettelijaa vihaisena, valmiina haukkumaan miehen ja koko Texasin osavaltion pataluhaksi. Yllätyksekseen hänen kimpussaan ei ollutkaan kääntöveitsen kanssa heiluva chicano, vaan bootseihin, sinisiin farmarihousuihin, ruskeaan, elämän kolhimaan hapsutakkiin ja El Paso Diablos -baseball-lakkiin sonnustautunut noin 40-vuotias, 180-senttinen, jäntevä ja päivettynyt, mutta selkeästi valkoihoinen mies, jolla oli siniharmaat silmät ja harmaaseen vivahtava grafiitinvärinen tukka.
– Mitä sinä mistään tiedät! Corinna kivahti, mutta hänen äänessään ei ollut enää varsinaista terää. Mies oli kuitenkin vain ollut kohtelias ja tehnyt asiallisen huomion.
– Soo, soo, villikissa, mies sanoi naurahtaen. – Noin viehättävän naisen ei pidä olla vihainen. Tässä kirotussa kaupungissa on niin harvoin yhtä kaunista vierasta. Minun vähin velvollisuuteni on tarjota sinulle kylmä huurteinen!
Corinnan säikähdys oli ohi. Miehen lyhyen sängen peittämien poskien poikamaiset hymykuopat, silmien nauravat juonteet ja pehmeä, ystävällinen ääni olivat vastustamattomat. Hän salli itselleen jopa pienen hymyn vastatessaan:
– Vai että velvollisuus. No, hyvä herra, pankaahan parastanne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti