Kuka pelkää isomunaista ystävää?

On epäröivä olo, enkä tiedä mistä aloittaisin. Noh, aloitan kertomalla tämän:

hän on ystäväni, ja hän on ihastuttava. Me tapaamme viikoittain, juomme kahvia tai olutta tai viiniä tai Lumipalloja (Lumipallo on drinkki, joka on ilmeisesti ollut muodikas joskus 70-luvulla. Näimme sen kerran erään tuhnuisen baarin drinkkilistalla, kun olimme tulossa elokuva-arkistosta ja halusimme juoda vielä lasilliset ennen nukkumaanmenoa. Innostuimme siitä koska se oli niin järjetön drinkki. Typerä drinkki, jossa on vodkaa ja munalikööriä. Kuka nykyaikana juo munalikööriä?) Ystäväni on suuri ja pehmeä. Hän on pitkä ja harteikas ja hänen vatsalleen on kertynyt pieni määrä pehmeää. Olen suudellut hänen vatsaansa kahdesti. Se tuntuu lämpimältä ja hyvin karvaiselta, ja kun upotan siihen kasvoni, karvat työntyvät nenääni ja ne kutkuttavat limakalvoja, ja se aivastuttaa, ja tunnen samalla hänen sydämensä sykkeen kasvojani vasten, ja lämmön. Hän silittää hiuksiani takaraivon kohdalta, pehmeästi ja hoivaavasti. Se on hyvin lohdullista.

Yhtä kaikki, tarkoitukseni ei ole kertoa pelkästään hänestä, mutta koska tunne ei palvele tarkoitusta, eikä tarkoituskaan ole aina rationaalinen, ja ennen kaikkea koska rationaalisuus sinänsä on absurdi ennakko-olettamus inhimilliselle toiminnalle, kerron juuri tällä sekuntilla juuri hänestä. Tosiasiassa aion kertoa blogissani ihmisistä, joita ihailen. Isomunainen ystäväni on heistä vain yksi, mutta hän on keskeisessä asemassa sen vuoksi, että kerron hänelle usein ihailuni kohteista. Me kävelemme myöhään illalla Keskuspuistossa, ja kertoilen. Saatan kertoa minuuttikaupalla, tauotta, sillä tarinani useimmiten polveilevat sattumanvaraisesti. Hän kuuntelee vaiti, ja sanoo sitten jotakin pohdiskeltua ja valmiiksipureskeltua, mikä osoittaa että hän on kuunnellut tarkkaavaisesti eikä halua sanoa mitään latteaa. Hän näkee älyllistä vaivaa minun vuokseni. Sellaisina hetkinä haluaisin ottaa häntä kädestä kiinni, vaikka tiedän, etten voi. Hetkellisyys on traagista. Ymmärtääköhän hän sen? En tiedä; hän on älykäs, muttei erityisen nopeaälyinen. Paitsi että tämä on kyllä aika arrogantisti sanottu.

Se, että hetket menevät ohi, on mielestäni elämän suurin tragedia. Kaiken katoavuus ei todellakaan ole latteus - se on raakalaismainen murhenäytelmä. Sen, minkä menettää, menettää ainiaaksi. Onko olemassa houkuttelevampaa, järjellisempää syytä lopettaa elämänsä, kuin tieto siitä, ettei rakastamatta voi elää, ja kaiken mitä rakastaa, ennemmin tai myöhemmin menettää? Juice Leskisen mukaan "elämä on kuolemista". Morrissey sanoo että "my life is a succession of people saying goodbye".

Eräs niistä ihmisistä, joita ihailen kaikkein eniten, on tietenkin Virginia Woolf. (Olenhan tiedostava ja tyttö ja käynyt lukion, hieman kuten Kirsi Piha, voilà.) Yhtä kaikki, Woolfin "Orlandossa", fyysisesti kuolemattoman aatelisen lyyrikon elämänkerrassa, on eräs merkittävä kohtaus, joka määrittelee hetkellisyyden aiheuttamaa melankoliaa tavalla, joka on niin raakalaismaisen kuvaava että sen voisi standardisoida ja sisällyttää sosiaalipsykologisiin aikakirjoihin. Kohtauksessa nuori komea aatelismies Orlando istuu 1500-luvulla reessä rakastettunsa Sashan kanssa, ja itkee. Sasha kysyy: "miksi itket, Orlando?" Orlando vastaa: "koska tämä kaikki tulee päättymään". Sasha katsoo Orlandoa suurin, kostein silmin, räpäyttää ripsiään ja sanoo (vilpittömästi ihmeissään, mikä vain korostaa hänen suloisuuttaan): "kärsitte oudosta melankoliasta. Kärsitte etukäteen!"

Typerä Sasha, onnekas Sasha. Sasha kuuluu niihin onnellisiin, hetken lapsiin, joita ei vaivaa märehtiminen tai melankolia. Miten Ernest Hemingway sanoikaan? "Onnellisia ovat ihmiset, jotka ovat fyysisesti terveitä ja unohtavat helposti". Sasha oli tässä suhteessa onnekas, ja Orlando tiesi sen. Ja se teki taatusti kipeää! Orlando tiesi, että vuoden kuluttua Sasha olisi jo muualla, ehkä kotimaassaan Venäjällä, jonkun Dimitrin tai Pjotrin tai Sergein käsivarsilla, uudestaan huumaantuneena ja uudestaan onnellisena, unohtaneena, elämästä nauttien. Ja sitten Sasha vanhenisi ja kuolisi, kun taas Orlando...Orlando-polo eläisi ja kärsisi ikuisesti. Orlando ei toipuisi koskaan ennalleen eikä kuolisi onnellisesti kuten Sasha, elämää täynnä oleva kaunis ja suloinen ihmiseläin. Mutta toisaalta, minkäs teet. Ernest Hemingway, kyyninen satyyri, totesi myös (luultavasti istuskellessaan Havannan Miramarissa, laiturillaan, satunnaisen coituksen jälkeen sikariaan poltellen): "happiness in intelligent people is the rarest thing I know".

Toisaalta hetkellisyyden fasismi aiheuttaa turhaa kärsimystä, sillä temporaalisuus on inhimillinen keksintö. Aika on ihmisen keksintö. Katoavuus on ihmisen tekemä olettamus maailmasta. Ja vaikka aika olisikin totta, emme voi tietää, vaikka kuoleman jälkeen olisi mahdollista käydä läpi oma elämä uudestaan, nopeutettuna videona kuten modernissa folkloressa kuvitellaan tapahtuvan juuri ennen kuolemaa, ja painaa kaukosäätimen pause-nappulaa kaikkein miellyttävimpien hetkien kohdalla. Valita sieltä yksi tai kaksi kauneinta kohtaa. Jäädä asumaan johonkin omavalintaiseen hetkeen niin pitkäksi aikaa ettei väliaikaisuus tekisi enää kipeää. Esimerkiksi kvadraattimiljoonaksi vuodeksi.

Minä jäisin asumaan siihen hetkeen, kun näin ensimmäisen kerran isomunaisen ystäväni ilman housuja. Istuimme vierekkäin sohvalla, hän suuteli kaulaani ja sitten avasin hänen vyönsä soljen. Hetkeä aiemmin olimme vitsailleet ja kertoneet kaskuja yhteisistä ystävistämme. Olin nauranut niin paljon että poskiin sattui. Ulkona oli pimeää. Hän oli tehnyt meille pyynnöstäni lasilliset juomaa, johon oli sekoitettu vodkaa ja tomaattimehua. Vihaan tomaattimehua, ja silti - jäisin asumaan siihen päihdyttävään hetkeen.

Virginia Woolf pohti "Orlandossa" ajan kulkua, mutta en ihan tarkalleen ymmärrä, mitä kaikkea Woolf oikeastaan halusikaan kirjallaan sanoa. Teos on omistettu Vita Sackville-Westille, Woolfin rakastajattarelle, mutta millä tavalla se kertoo heidän suhteestaan ajan suhteen? Pelkäsikö Woolf menettävänsä Vitan? Pelkäsikö Woolf että Vita kuolisi ennen häntä vai että rakkaus loppuisi vääjäämättä (kuten se tietysti tekikin)? En löytänyt kysymykseen suoraa vastausta edes Vita Sackville-Westin pojan, Nigel Nicolsonin, kirjoittamasta Woolf-elämänkerrasta. Nicolson on niin hupaisa, hän on selvästikin hyvin ylpeä äitinsä lesbosuhteesta Woolfiin. Ikäänkuin se tekisi hänestäkin samalla hieman erityisen. Tiedättehän, äitini lesbosteleva suhde poeettiseen neroon...byhyy olen itsekin vähän taiteellinen.

Joka tapauksessa, pohtiessani Orlandon melankolista elämää 1500-luvulta 1800-luvulle, en voi olla ajattelematta väliaikaisuuden siunauksellisuutta. Kaiken olemassaolevan väliaikaisuus saattaa todellakin - sittenkin - olla siunauksellista. Pahoitteluni uskonnollisesta retoriikasta, mutta jostain syystä (tuntemattomat ovat Herran tiet?) en keksi parempaakaan adjektiivia. Se, että jokaisella tarinalla on loppu, on ehkäpä inhimillisen elämän kaikkein suurin onni. Jopa suurempi kuin rakkaus tai kyky tuntea nautintoa, luulisin.

Yritän ajatella sillä tapaa hetkistä isomunaisen ystäväni kanssa. Jokainen hetki on rajallinen sykäys ajassa. Alku on euforiaa, loppu mustaa tragediaa. Kun hän seisoo vieressäni baaritiskillä (olemme tällä kertaa yökerhossa ja tilaamme juomia), suljen silmäni sillä seison niin lähellä häntä että voin tuntea hänen tuoksunsa. Baaritiskin ympärillä tungeksii kymmeniä ihmisiä, ja ihmiset tuoksuvat hieltä ja tupakalta ja parfyymilta ja alkoholilta ja valkosipulilta ja pesemättömiltä hampailta ja purukumilta, ja silti, jos suljen silmäni, haistan vain hänet. Haistan hänen vartalonsa. Haistan hänen peniksensä. (No okei, pientä liioittelua, mutta melkein.) Hetki kestää kolme sekuntia, en voi pitää silmiäni kiinni pidempään tai hän huomaa. Sitten se on ohi, ja palaamme seurueen pariin pöytään. Ja se...se saattoi olla elämäni merkityksellisin hetki. Minun koko elämäni merkityksellisin hetki. Nuuhkia salaa ilmaa ystäväni vartalon ympärillä, pimeässä yökerhossa, baaritiskillä, ilman että hän huomaa.

Jos pidät tätä traagisena, varo - tragedialla on ironian taju ja se seuraa ylimielisyyttä kuin, ei kuin hai lavaa, sillä hait eivät käsittääkseni seuraa laivoja (en tosin ole tästä aivan varma), vaan kuin hailauma teurasjätettä. Se ottaa, puree, tappaa ja nielaisee. Rrräyh, anssi arroganssi. Huono karma jorma itsevarma. Ja vielä sille yhdelle, typerykselle ja spedelle, Emmanuelle Tasapainoiselle: hauks, purr, glunk, slurp, röyh.

On huomautettava vielä lopuksi eräästä asiasta. Se, että ystävälläni on niin valtavan iso penis - suurin koskaan näkemäni, vaikka toisaalta en ole nähnyt vielä montaa - ei tarkoita sitä, että olisin viehtynyt erityisesti suurista peniksistä. Ainakaan enempää kuin pienistä, joista olen myös sangen viehtynyt. Ystäväni ominaisuus on silti eittämättä leimaava, sillä ajattelen sitä usein. Ja silti, kuitenkin, ajattelen hänen penistään kategorisoivana ominaisuutena hieman samaan tapaan kuin ajattelen eräästä ystävättärestäni, joka soittaa vaskipuhaltimia. Ajattelen häntä vaskipuhaltimia soittavana ystävättärenäni, sillä vaikka en sinänsä pidäkään vaskipuhaltimista enempää kuin puupuhaltimista, hänen vahva vaskipuhallinharrastuneisuutensa viehättää minua. Samaisella ystävättärelläni on toki muitakin harrasteita ja ominaisuuksia, muun muassa pinttynyt tapa nuuhkia fläppitaulutusseja aina kun tilaisuus tarjoutuu. Se on eittämättä sekopäistä vaikkei leimaavaa, ja sekopäisyys oikein annosteltuna on kutkuttavaa. Virginia Woolf oli sekopäinen, siinä missä minä olen melankolinen ja ystäväni isomelainen. Quel tragédie. Blogini alkaa hieman omituisissa merkeissä.