tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Oikea lady uskaltaa

Sanoin hänelle eilen vahingossa: beibi. Tarkalleen ottaen kuiskasin seuraavasti: älä välitä beibi. Olen ryhtynyt kuiskuttelemaan hänen korvaansa. Se on väärin. 

Istuimme Kino Engelin penkeillä, elokuva oli alkamassa, ja hän kertoi töissä tapahtuneesta väärinkäsityksestä. Kun kuiskasin, trailerit olivat juuri alkaneet pyöriä ja valot olivat sammuneet ja huuleni koskettivat ohimennen korvannipukan alla olevaa pientä, lämmintä kuoppaa. Se oli sateesta kostea sillä olimme tulleet paikalle ilman sateenvarjoja. Ajattelin Jean-Jacques Goldmanin laulua: on voudrait savoir éviter la pluie. Entre les gouttes se glisser. Deux, trois nuages et l'on... 

Sitten tajusin olevani limavittu. Olen sellainen hempeä naismainen lässyttäjä, josta Bret Easton Ellisin hahmot käyttäisivät termiä limavittu. Mutta entäpä sitten? Ja miksi naismainen on halventava adjektiivi? Miten kliseinen kysymys. En aio päätyä enää pohtimaan tällaista, se on ajanhukkaa ja roskaa. Naisliikkeen on katsottava eteenpäin. Minä katson alaspäin, kun istun vierelläsi, haarojesi väliin. Olen limavittu.

Elokuvan jälkeen istuimme Café Engelissä. Keskustelimme väärinymmärretyistä vähemmistöistä, marginaaleista marginaaleissa. Keksimme sellaisia vääjäämättömästi väärinymmärrettyjä poikkeuksia poikkeuksissa kuten empaattinen uusnatsi, Penelope Cruziin rakastuut baskinationalisti, vannoutunut rekkalesbo joka ryhtyy yllättäen keski-iässä suhteeseen miehen kanssa, uskomattoman kauniskasvoinen nainen jolla on valtavan lihava vartalo, vegaani sikalanomistaja ja vaihtoehtomusiikin ystävä jonka korvissa Céline Dionin ääni on kauneinta maailmassa.

Se ei ole erityisen hauskaa. Huomaan että hän on hieman vaisu, ehkä jopa surullinen, vaikka hän ei koskaan puhukaan tunteistaan. Ehkä hän ajattelee jotain sellaista vähemmistöä, jossa hän itse on anomalia? On vaikeaa olla poikkeava, mutta vielä vaikeampaa on olla poikkeavan kategoriassa poikkeava. Pohdin hiljaa, onkohan vaikeaa olla samanaikaisesti niin valtavan isomunainen,  ja niin valtavan kiltti? Jos kysyisin sitä, hän punastuisi, ja se olisi niin epäkorrekti kysymys että se pilaisi kaiken, koko herkän kuplan, talvi-illan yhdessä, bergamotinmakuisen teen, ajatuksen vesipisaroista hänen kaulallaan. Lisäksi se olisi sukupuolipoliittisesti aivan yhtä epäkorrektia kuin jos mies kysyisi naiselta: tunnetko olosi yksinäiseksi kun sinulla on noin isot tissit mutta olet silti älykäs? Todella epäkorrektia.

Juuri ennen kuin keskustelu ehtii kuihtua käsiin, mieleeni iskeytyy kuin salama kirkkaalta taivaalta uusi poikkeuksen poikkeus - Jennie Churchill, jota salaa ihailen. En tosin sano sitä suoraan vaan kerron Jenniestä hiljattain lukemani kirjan siivellä, ja annan samalla ymmärtää että kirja osui käsiini sattumalta. Olen siveyden sipulien arkkityyppi, enkä taatusti poikkea yhdestäkään porvarillisen tekopyhyyden kategoriasta.  

Jennie Churchill (1854-1921) oli Winston Churchillin äiti , itsensä yläluokkaan nainut sofistikoitunut lady sekä seksileikkejä rakastanut hedonisti. Jennie oli sieväkasvoinen muttei suuri kaunotar, ja tulikin seurapiireissä kuuluisaksi lähinnä optimismistaan, pelottomuudestaan ja ennen kaikkea seksuaalisuhteistaan. "More panther than woman", summaa Jennien elämänkirjan hiljattain koonnut Anne Sebba. Hupaisa kuriositeetti Jennien elämässä oli se, ettei hän koskaan varsinaisesti rupsahtanut vastakkaisen sukupuolen silmissä, vaan paneskeli vapautuneesti vielä 60-vuotiaanakin, tosin ainoastaan itseään 20 vuotta nuorempien miesten kanssa. Yhteensä Jenniellä arvioitiin olleen noin 200 rakastajaa, mutta arvio saattaa osua alakanttiin.

Marginaaliin Jennien asettaa se seikka, että hän toteutti seksuaalisuuttaan konservatiivisessa yläluokassa Yhdysvalloissa ja Englannissa 1870-luvulta 1920-luvulle, ajanjaksona, jonka aikana edes vapaan newyorkilaisnaisen ei katsottu olevan soveliasta tapailla useita miehiä samanaikaisesti. Toisaalta Jennien amerikkalaisuus mahdollisti seksileikit ylipäänsä - vanhalla mantereella ne olisivat viktoriaanisuuden henkisen perinnön vuoksi olleet seurapiiriladylle täysin mahdottomia toteuttaa. Jennien rakkauselämä herätti pahennusta, mutta nuori Madame Churchill ei koskaan menettänyt henkistä kanttiaan, tulevaisuususkoaan tai sosiaalista statustaan. Jennie oli yksinkertaisesti liian vahva aikalaistensa moraalikritiikille.

En ihaile Jennie Churchillia korkean promiskuiteetin vuoksi, vaikka myönnettäköön että hieman senkin vuoksi (sillä itse olen satunnaisten seksuaalisuhteiden suhteen arka ja varpaillani), vaan sen teräksisen ihon takia, jonka avulla Jennie piti pintansa läpi vuosikymmenten sosiaalisen kiirstulen. Eikä Jennie ollut koskaan aggressiivinen tai katkera, vaan kerrytti kaiken kokemansa arvostelun henkilökohtaiseksi optimismiksi. "Life is not always what one wants it to be, but to make the best of it as it is is the only way of being happy" kuulostaisi kenen tahansa muun lausumana lattealta, mutta ei Jennie Churchillin.

Toisaalta ihailen Jennietä myös siksi, että hän toteutti elämässään jotakin sellaista, mitä voisi kutsua vartalon pyrkimykseksi tiettyyn olomuotoon. Ihmiset ovat tässä suhteessa erilaisia - jo esimerkiksi muinaiset intialaiset 1500 eaa. luokittelivat ihmisiä tyyppeihin vartalon muodon sekä psyykkisten ominaisuuksien perusteella. En usko erityisemmin ayurvedaan, mutta uskon siihen, että omaa (vaikkakin sitten hetkellistä) olemusta on kyettävä toteuttamaan vailla arvostelua tai väkivaltaa voidakseen tuntea olonsa levolliseksi maailman suhteen. Jotkut ovat luonnostaan lihaksikkaita ja energisiä, toiset hoikkia ja taipuvaisia melankoliaan. Toiset rakastavat maitoa, toiset saavat siitä vatsakipuja. Seksuaalienergioissa on eroja. Toiset juoksevat ja kiipeilevät mielellään, toiset tulevat liikunnasta huonovointisiksi. Joillekin sopii aurinko, toisille ei. Jokainen ihminen suutelee hieman eri tavalla.

Jennie Churchill oli energinen, seksuaalinen ja vahva. Zeitgeist, seurapiiri tai yhteiskuntaluokka ei voinut estää Jennietä toteuttamasta olemustaan. En väitä että todellista olemustaan, koska en usko todellisen minkään olemassaoloon siinä missä vaikkapa ayurvedistit, mutta uskon rakennettuun todellisuuteen - sellaiseen todellisuuteen, joka toimijalle itselleen on niin todellinen kuin mikään voi koskaan olla, ja vajavaisenakin konstruktiona olemisen paras mahdollinen vaihtoehto. Jennie mursi silkalla olemisellaan palasiksi jokaisen kategorian, jonka alueelle astui. Lady voi olla kevytkenkäinen ja rakastaa seksiä, kevytkenkäinen seksipeto voi vilpittömästi rakastaa ja olla uskollinen vaimo, uskollinen vaimo voi puolestaan olla yhteiskunnasta kiinnostunut älykkö, joka puolestaa voi olla voimakastahtoinen äiti ja periksiantamaton optimisti. Ristiriidat ovat oikeastaan kaikkein hauskimpia riitoja.

Minä ja isomunainen ystäväni olemme pelkureita. Me emme riitele koskaan. Me emme uskalla koskettaa toisiamme. Toisinaan emme uskalla edes katsoa toisiamme silmiin.

Kun lähdemme kahvilasta, sade on lakannut. On pimeää. Hän polttaa savukkeen ja katselee maahan. Hän sanoo: "täällä haisee viemäriltä". "Se olen vain minä", vastaan. Tulee hiljaisuus. Hän ei tiedä mitä sanoa. Tilanteesta ei ole ulospääsyä, joten osoitan sormella tuomiokirkkoa, yskähdän vaivaantuneena ja kysyn: "tiesitkö, että Suurkirkon rakentaminen maksoi aikoinaan miljoona ruplaa? Et varmaan tiennyt." Hän katsoo minua kuin sekopäistä. En ole koskaan ennen pokaillut näin onnistuneesti.

1 kommentti:

Mademoiselle Vosges kirjoitti...

Herra hypoglykemia, vastaan tässä ylhäällä, vaikka kysyitkin alempana. En oikeastaan ole ihan varma. Fakta ja fiktio menevät sekaisin. Ovatko esimerkiksi ajatukseni faktaa vai fiktiota? Huijaanko, jos keksin keksineeni jossakin tilanteessa jonkin tietyn ajatuksen, vaikka oikeasti keksinkin sen vasta äskettäin ja sitten keksin, että voisin väittää keksineeni sen jossakin (ehkä keksimässäni) tilanteessa? Menee monimutkaiseksi, mutta onneksi sana "keksi" toistuu paljon, mmhh.

Kirjoitin jo 10-vuotiaana päiväkirjaani raadollisia kuvauksia tapahtumista, jotka olin säveltänyt omasta päästäni. Siis tyyliin: "olen niin uupunut, herra varjelkoon! Äiti ei löydä työtä ja pian me näemme taas nälkää ja minut passitetaan punaisten lyhtyjen kujille..." Tosiasiassa äitini on, ja oli jo silloin, Hankenin ekonomi ja töissä teollisuuden etujärjestössä, ja minä olin pulska, näsäviisas Etelä-Espoossa asuva ponihullu.

En muuten usko, että olen ainoa lapsi, joka on huijannut joskus päiväkirjaansa. Mutta jos tekisin niin edelleenkin, myöntäisinkö sen? Retorinen kysymys. Sitäpaitsi Oscar Wildekin kysyi jo aikoinaan: onko olemassa mitään todellisempaa kuin sanat? Fyysinen todellisuus jää auttamatta kakkoseksi. Mutta vähänkö näsäviisasta kvoutata jotain fakin Oscar Wildeä tähän. Menen rankaisemaan itseäni 1-3 runebergintortulla. t. Pulska, näsäviisas ponihullu