In memoriam

Elämän kaikkein julmimmat hetket korostavat sitä, mikä on arkipäiväistä. Kaikkein suurimpien tunnekuohujen keskellä pieni ja tavallinen korostuu. Shokki ja tunnekuohu pakottaa huomion banaaleihin asioihin. Se tapahtuu lähes automaattisesti, ja on samanaikaisesti sekä kiehtovaa että perverssiä.

Vladimir Nabokovin novelli “That in Aleppo Once...” kertoo Yhdysvalloissa asuvasta pariskunnasta, joka on tullut laivalla häämatkalle Eurooppaan. He matkustavat Pariisista Pyreneiden yli kohti Espanjaa, mutta vaihtavat matkan varrella suunnitelmaa ja jatkavatkin kohti Nizzaa. Juna pysähtyy Faugèresiin, pienelle asemalle hieman ennen Montpellieria, ja pariskunnan mies hyppää junasta pois ostaakseen lähikioskista nopeasti ruokaa. Palatessaan kioskilta mies huomaa että juna on kadonnut.

Eletään 1930-luvun loppua. Euroopassa soditaan. Junat kulkevat, kun kulkevat. Kellään ei ole kännykkää. Mies seisoo laiturilla hyljätyssä, piskuisessa Faugèresissa, ja hänen morsiamensa on junassa, vieraassa maassa, matkalla kohti Nizzaa, Monacoa ja Italiaa. He eivät enää löytäisi toisiaan Euroopassa ollessaan. Molemmat tietävät sen. Löytäisivätkö he toisiaan enää koskaan? Miehen järkytys on niin suuri, että hän jähmettyy - hän seisoo juuri ostamansa eväspussi kädessään laiturilla, ja katselee tyhjinä kiilteleviä raiteita. Niiden päällä tuuli heittelehtii kiekuraista appelsiininkuorta. Sen appelsiininkuoren, ja kaikkein tarkimmin juuri sen appelsiininkuoren, mies muistaa myöhemmin, vuosien päästä, Amerikassa, muistellessaan häämatkaansa Euroopassa ensimmäisen vaimonsa kanssa.

Nabokovin novelli saa minut ajattelemaan elämäni järkyttävimpiä hetkiä. En muista enää tarkasti mitä tunsin, enkä varsinkaan muista, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mitä sanottiin ensin ja mitä sitten, tai mikä tapahtuma laukaisi minkäkin tapahtuman. Kun ajattelen kaikkein ravisuttavimpia ja kauhistuttavimpia tapahtumia, muistini palauttaa tilanteen automaattisesti mitättömiin yksityiskohtiin. Muistillani ei ole niistä hetkistä muuta prosessoitavaa, sillä olin liian järkyttynyt voidakseni ajatella. Jähmettyminen, psykologinen primitiivireaktio, on ehkä psyyken keino pitää itse itsensä koossa? Silloin kun ei voi käsitellä suuria asioita, pienet asiat tunkeutuvat perspektiiviin.

Paras ystävättäreni kuoli tapaturmaisesti sinä kesänä, jolloin täytin 18 vuotta. Kuulin asiasta puhelimitse. Kävelin huoneeseeni ja yritin itkeä, mutten pystynyt sillä olin shokissa. Puin ylleni vaaleanpunaisen froteekylpytakin. Kävelin keittiöön ja otin sieltä paketillisen Fazerin suklaapisarakeksejä. Asetuin huoneessani olevaan korituoliin risti-istuntaan, tuijotin eteeni ja söin kaikki suklaapisarakeksit.

Kun kuulin isäni sydänsairaudesta, olin juuri noussut Via Appia Anticalle San Domitillan katakombeista lähellä Roomaa. Kännykkä soi ja vastasin. En muista keskustelusta mitään, muistan ainoastaan että kaikkialla oli ihan vitusti ampiaisia.

Minulle ja poikaystävälleni tuli aamulla ero. Lähdin samana aamuna työmatkalle kongressikeskukseen. Lähtö tapahtui työpaikan järjestämällä yhteislinja-autokuljetuksella. Linja-autossa istuimeni samettinen päällys haisi pierulta. Edellinen istuja oli piereskellyt siinä oikein urakalla, ja pieru oli painunut samettiin. Annoin kyynelteni upota pierunhajuiseen penkkiin.

Suklaapisarakeksit, ampiaiset ja pierunhaju ovat osa mieleni pohjapiirrosta. Eräs ihmisen muistin keskeisimpiä piirteitä on sen heikkous - ihmismieli unohtaa lähes kaiken. Vuosien jälkeen asioista muistaa suuria linjoja: missä kävi koulua, missä asui, missä opiskeli, keitä kuului tuttavapiiriin, sekä joitakin yksityiskohtia jotka vahvistuvat pysyviksi jäljiksi muistiin, mikäli ne palautetaan tarpeeksi monta kertaa mieleen. Muistan suklaapisarat, ampiaiset ja pierunhajun, sillä yritin jälkikäteen usein palauttaa mieleeni hetkeä, jolloin kaikki tapahtui. Shokin aiheuttaman jähmettyneisyyteni vuoksi en vuoksi voinut niinä hetkinä havainnoida tunteitani sellaisinaan, tai hahmottaa tapahtuneen suuria linjoja.

Ikäviä muistoja on vaikeaa poistaa kokonaan. Kariutunut ihmissuhde, pahoinpidellyksi tuleminen tai jokin traumatisoiva näky tai kokemus jättävät psyykeen jäljen, jonka kanssa voi tuntua mahdottomalta elää. Teema ei ole uusi: unohtamisen kaipuuta on käsitelty kirjallisuudessa (Samuel Beckettin The End, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, Marcel Proustin Kadonneet ajat tai Michel Houellbecq joka ei muuta haluakaan kuin unohtaa) sekä elokuvassa (viimeisimpänä mieleen tulee se puolinokkela Charlie Kaufman-elokuva, jossa Kate Winsletiltä poistetaan kaikki muistot entisestä poikaystävästä - Eternal Sunshine of the Spotless Mind). Asiaan liittyy kuitenkin ongelma. Neurologien mukaan me muistamme muistaa. Muistamisessa meitä auttavat kuvat sekä muistot pienistä tilanteeseen liittyneistä detaljeista. Appelsiininkuorella on siis funktio.

Science Daily kertoo, että tarkoituksellinen unohtaminen on mahdotonta. Mitä enemmän tahtoo unohtaa, sitä enemmän muistaa muistaa. Keskeisessä roolissa ovat visuaaliset ärsykkeet jotka muistuttavat menneestä, sekä se ihmisyyden perusongelma, että psykofyysissosiaalisessa elämässä kaikki liittyy kaikkeen. Koska melkein kaikki elämässä liittyy melkein kaikkeen, muistoja ei voi kokonaan eliminoida poistamalla ympäristöstä visuaalisia ärsykkeitä, jotka muistuttavat menneestä.

Ensinnäkin kaikkia maailman appelsiininkuoria tai ampiaisia on mahdotonta eliminoida. Toinen ongelma muodostuu emotionaalisten muistojen itseään toteuttavasta kehästä: jokin arkielämässä syntyvä tunne (ryöstetyksitulemisen uhan aiheuttama pelko, onnettomuuden synnyttämä ahdistus, jätetyksitulemisen synnyttämä pakokauhu) voi palauttaa mieleen tunteen menneestä traumaattisesta tilanteesta. Tunteen mukana mieleen palaa muistikuva tilanteesta, mikä taas vahvistaa tunnetta, mikä puolestaan vahvistaa muistoa ja sen kuvaa, mikä taas vahvistaa tunnetta. Tällä tapaa, mikäli neurologeja on uskominen, esimerkiksi jo vuosia sitten emotionaalisesti tervehtynyt pahoinpitelyn uhri, hyljätty perheenisä tai Jolon ex-panttivanki voi vajota takaisin post-traumaattisen stressin syövereihin.

Vaikka muistoja ei ole mahdollista tietoisesti eliminoida, on kuitenkin mahdollista toimia sen suhteen, mikä on mahdollista. Muistia voi manipuloida. Ennakoimalla hieman tulevaa voi vaikuttaa siihen, minkälaisia muistoja tulee muistamaan muistamaan. Onnellista elämää voi konstruoida kuvamanipulaation keinoin, ja se toimii.

Ymmärsin valokuvauksen idean vasta hiljattain. Tajusin muistavani lapsuudestani lähinnä myöhemmin katselemiani valokuvia. En muista matkaa Kolmårdenin eläinpuistoon kesällä 1982, mutta muistan valokuvan, jossa istun aasin selässä vauvamainen vakosamettihaalari ylläni. Se luo illuusion muistamisesta. Muistamisen muistamisen, ja siihen tarvittavien kuvaärsykkeiden vuoksi on tärkeää valokuvata sellaisia asioita, jotka on valmis ottamaan osaksi oman mielen arkkitehtuuria, mahdollisesti elämän loppuun saakka. Muistot ja valokuvat sekoittuvat toisiinsa vailla ääriviivoja. Muistanko vai luulenko muistavani? Tässä mielessä iloisten hetkien, kuten lomamatkojen ja juhlien, sinänsä falski kuvaaminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Toisaalta on tunnettava jossain määrin itsensä ja oma sietokykynsä: on turha poseerata hymyssäsuin frendien kanssa yökerhon lattialla Sex on the beach molemmissa käsissä ja hassu cowboyhattu päässä, mikäli tietää, ettei se ole totta. Silloin kuvasta syntyy muisto: yritin tuona keväänä ihan vitusti, söin valiumia ja alensi itseni tälle tasolle. Syntyy synkkä muisto, jonka voi vuosia myöhemmin palauttaa tiettyyn ajanjaksoon elämässä ja tiettyihin vuosiin kokonaisuudessaan, vaikka tosiasiassa elämässä olisi saattanut olla enemmänkin sävyjä. Toisinaan myös hyviä hetkiä. Kävelyretkiä ystävän kanssa, avartavia kirjoja, espanjan subjunktiivin sisäistäminen, ei yhtään migreenikohtausta kolmeen vuoteen. Valokuvilla voi tietyssä määrin manipuloida muistia, muttei valehdella itselleen.

Ostin viime syksynä kameran, ja olen ottanut sillä joitakin kuvia. Jokaisella kuvalla on jokin merkitys, jonka voin allekirjoittaa siinä määrin, että mikäli se painuu loppuiäkseni muistiin tästä ajasta, en tunne katkeruutta. Kuvaan lähinnä mitättömiä yksityiskohtia, tietenkin - kuviani ei ole tarkoitettu muiden nähtäväksi. Kuvasin hiljattain varpaitani, sillä Lost in Translationissa on kohta, jossa Scarlett Johansson toteaa: I tried taking pictures, but they were so mediocre. I guess every girl goes through a photography phase. You know, horses... taking pictures of your feet. Minulle se vaihe tuli 28-vuotiaana. Olen edelleen murrosikäinen tyttö. Se on melko totuudenmukainen muisto. Muistan ne kuvat, muistan kuvaamisen hetken ja siihen liittyvän tunteen, ja kuvien avulla muistan muistaa.

Kuvamanipulaatiota voi harrastaa myös tekstin keinoin, kuten Vladimir Nabokov teki. Nabokov muokkasi paitsi oman mielensä muistisisältöjä, myös lukijan mieltä kiinnittämällä teksteissään tunteiden sijasta huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotka luovat lukijan mieleen tarkkapiirteisen valokuvan. Lolitan punaiset varpaankynnet, häämatka ja appelsiininkuori. Kun elämässäni tapahtuu jotakin järkyttävää, ajattelen Nabokovia ja katoan hetkeksi toisen maailmansodan aikaiseen Etelä-Ranskaan ja ajattelen: Faugères...mikä persläpi.

Toisaalta huomaan muistodetaljien muodostuneen mielessäni symboleiksi - sekä merkeiksi että enteiksi. Suklaapisarakeksit maistuvat homeelta ja ne enteilevät kuolemaa. Ampiaiset enteilevät sairautta ja pahaa (olen ostanut asfalttiviidakon keskellä sijaitsevaan asuntooni pullollisen Raidia - mikäli asuntooni eksyy kesäisenä aamuyönä ampiainen, sen on kuoltava ennen kuin joku muu kuolee). Metaaninen pierunhaju kertoo erosta. Se tietää loppua, ja siitä seuraavaa pitkää, vaikeaa ajanjaksoa elämässä. Tulevien poikaystävieni ja aviomiesteni ei oikeastaan tarvitse sanoa mitään - halutessaan erota riittää että he pieraisevat merkiksi.

Kaiken muistamisen vastamyrkky on tietenkin Alzheimerin tauti - muistin ja persoonan kuolema. Alzheimerin tauti tappaa sisäisesti - kun muisti katoaa, elävän vartalon sisällä asuva persoona kuolee ja muuttuu joksikin toiseksi. Tämä korostaa omasta elämästä muistettavaksi valikoituvien asioiden merkitystä - ne muokkaavat persoonan, ja tekevät minusta sen henkilön, joka olen. (Minä olen välinpitämätön typerys, ostin kameran kymmenen vuotta liian myöhään.)

Luin hiljattain Jonathan Franzenin novellin My Father’s Brain, joka kertoo Franzenin isän dementiasta ja hitaasta kuolemasta: ensin sisäisesti Alzheimerin tautiin, sitten fyysisesti syöpään ja vanhuuteen. Franzen ihmettelee samaa, mitä ihmettelisin itsekin: masentuneet, kovia kokeneet vanhukset muuttuvat dementoituessaan usein entistäkin masentuneemmiksi. Mielialan lasku on itse asiassa eräs yleisimmistä dementian oireista. Miksi? Olisi helppo päätellä, että taantuessaan takaisin lapsuuteen vanhus vapautuisi samalla aikuiselämän surullisista muistoista, ja mieliala kohenisi. Dementia on mysteeri.

Toisaalta muistamattomuus tuottaa myös onnea. Kun dementia on edennyt pitkälle ja lähimuisti on kadonnut kokonaan, vanhus voi nuuhkaista samaa ruusukimppua kaksisataa kertaa peräkkäin, ja virkistyä sen ihanasta tuoksusta joka kerta uudelleen. Dementoitunut hetkessä eläminen sisältää mahdollisuuden täysin vilpittömään, tapahtumaympäristön asettamista varjoista riippumattomaan onneen, kenties ainoan kerran elämässä.

Sen sijaan “tartu hetkeen” on mielestäni typerä, syyllistävä ja älyllisesti epärehellinen elämänohje (paitsi silloin, jos se kohdistetaan dementoituneelle ihmiselle, jolloin se on lähinnä hauska). Menneisyys ja muistot muodostavat aina “hetkeen tarttumisen” sekä kyseisessä oletetussa hetkessä elämisen tulkintapohjan. Myöhemmin taivastellaan: “olisi pitännyt osata nauttia silloin ja tarttua hetkeen, vässynvää”. Vain täydelliset typerykset unohtavat hetkessä. Olisi mukavaa olla täydellinen typerys, mutta harva lopultakaan on. Hetkeen tarttumisen paras tulkintamahdollisuus lienee tietoisuus kaiken katoavuudesta. Se ei suoranaisesti lisää hetkestä koituvaa nautintoa, ennemminkin päinvastoin, mutta saattaa lisätä hetken merkityksellisyyttä ja sen intensiteettiä.

Valokuvien ja muistojen manipuloinnin ainoa harmillinen sivuoire on nostalgia. Haluaisin ottaa valokuvia isomunaisesta ystävästäni, mieluiten ilman vaatteita. Tiedän, että kuvista jäisi kaunis muisto. Ongelmana on, että kuvista jäisi liian kaunis muisto. Näen itseni kahdenkymmenen vuoden kuluttua katselemassa kuvia nuoresta ystävästäni, sydän kurkussa. Nostalgia tuntuu sydämessä ja kurkussa. Ajattelisin ystävyyttämme, monituntisia keskustelujamme kalliolaisissa baareissa, hänen vartaloaan ja kadonnutta nuoruuttani. Epäilen etten kestäisi sitä, sillä keski-ikäisten naisten sielu ei ole terästä.