Mitä vikaa on kunnollisuudessa?

Tämä merkintä ei noudata tieteellistä tarkkuutta tai perustu lähteisiin. Väittämät ovat kirjoittajan omia mielipiteitä, joiden taustalla on vankka musta tuntuu -periaate.

Asiaa kysyttiin aiemman blogimerkinnän kommenttiraidalla. Mitä vikaa on siinä, että ihmiset haluavat olla raittiita, reippaita ja uskollisia laillisesti vihityille puolisoilleen? Mitä vikaa siinä on, jos tänä vuonna raittiuden, reippauden ja aviouskollisuuden määrässä on tapahtunut - sanokaamme jokin hatusta vedetty luku - neljän ja puolen prosentin kasvu viimevuotiseen verrattuna?

Arvo Ylpön tiedetään kysyneen samaa vähän toisin sanoin toisesta asiasta: "Mitä pahaa on terveissä lapsissa?"

Kunnollisuus on jo sanana kauhea. Sen painolastiin on niputettu tuolta 1800-luvun lopulta aina McCarthyn kommunistivainoihin jokseenkin kaikki tekosyyt, joiden varjolla lähimmäisen saa raiskata, ampua tai ainakin jättää oman onnensa nojaan, sillä jokainen on oman onnensa seppä. Kunnollinen ihminen saa täydet kansalaisoikeudet ja on lääninherra vähemmän kunnolliselle lähimmäiselleen. Kunnollisuuden toteutuminen kansalaisuudessa ei noudattanut rajoja. Neuvostokansalaista kasvatettiin samanlaisessa moralismien liemessä kuin amerikkalaisia vastineitaan.

Ihminen, minä, sinä, hän, voi olla itsekseen raitis, liikunnallinen ja selibatiaa hipovan monogaaminen. Huom! Tämä on luovuttamaton oikeus. Jokainen saa itse säätää sädekehänsä niin tiukalle kuin haluaa.

Mutta jos ollaan tätä kaikkea ääneen lausutusti ja sille laitetaan otsikoksi olla kunnollinen, me siirrymme pois yksilön omien eettisten valintojen maisemista kohti yhteisön moraalia. Tällöin sädekehän löysääminen muuttuu kielletyksi.

Jos ihminen on kunnollinen keskellä metsää niin, ettei kukaan huomaa sitä, onko hän silloin oikeasti kunnollinen?

Joistakin yhteisötasolla esitetyistä moraaliopeista voi olla vilpittömästi sitä mieltä, että ne ovat hyviä. On ihan jees, ettemme ainakaan aivan kaikki tapa ja pahoinpitele toisiamme. Mutta yleisistä ihmisoikeuksista on vain kukonaskel siihen, että sisäinen puritaani nostaa päätään. Tämä on kalvinismia. Kunnollisuus lähtee yksilöstä, säteilee yksilöstä yhteisöön, alhaalta ylös, vasemmalta oikealle, kunnes joukkoviestimet, puskaradio ja Internet palauttavat sen normeina koko yleisölle. Joka ottaa sen vastaan tyytyväisenä, sillä asiastahan ollaan jo valmiiksi samaa mieltä.

Kunnon kansalainen noudattaa hyviä tapoja. Hän elää ja kuolee terveenä. Hän ja muut hänenkaltaisensa tilaavat lehtiä, joissa kerrotaan yhä uusia tapoja olla kunnollinen. He katsovat myötätuntoa uhkuen televisio-ohjelmia, joissa kuuluisat (sekä tavalliset) ihmiset kertovat, miten heidän avioliittonsa romahtivat, kun puoliso suuteli vierasta henkilöä pikkujouluristeilyllä. He vilkuilevat paheksuen lihavaa naapurinrouvaa, joka tupakoi kuin korsteeni ja vetää perskännit kaksi kertaa viikossa. Tuolleko pitäisi yhteisillä verorahoilla kustantaa vielä maksansiirto ja dialyysihoito?

Kunnollisuuden sivutuote on suvaitsemattomuus kunnottomia kohtaan. Kuta enemmän kunnollisuus lisääntyy, sitä suuremmaksi käy vaara, että kunnottomuutta aletaan pitää isänmaanpetturuutena.