Melankolian mahdollisuus

Vaikka kuinka vakuuttelisin, tiedän, ettei kukaan todellisuudessa usko etten ole katkera, kun kerron, etten pidä onnellisuudesta. Yritän pehmentää kantaani toteamalla etten toki pidä myöskään onnettomuudesta tai synkeämielisyydestä; en ole teinigootti eikä onnellisuudesta pitämättömyyteni ole tapa, jolla selitän omaa alakuloisuuttani itselleni tai maailmalle parhain päin. Päinvastoin, oikeastaan. Olen ollut viime aikoina jopa huolestuttavassa määrin hyväntuulinen. Sen sijaan ajatus onnellisuudesta menestyksen mittarina, self help -kirjallisuuden ja psykomedikalisaation edustama onnellisuusfasismi, herättelee seppukuviettiäni koiranunestaan. Tätäkään ei tosin pidä ymmärtää väärin. En inhoa ainoastaan jotakin abstraktia amerikkalaisperäistä onnellisuuspakkoa, johon liittyy onnellisuuskirjallisuus, Dr. Phil ja mielialalääkkeitä myyvät globaalit lääkeyhtiöt - jotakin iljettävää mutta onneksi, pohjimmiltaan, valtameren toisella puolella asuvaa. Ei. Vierastan onnellisuutta kokonaisuudessaan, myös sen eurooppalaisena, pidättäytyvämpänä versiona. Vastustan ajatusta jatkuvasta onnellisuudesta. Onnellisuus ei ole hedelmällinen, uutta rakentava tila.

Mikäli onnellisuus ymmärretään perustavanlaatuisena tyytyväisyytenä elämään tai vastoinkäymisten poissaolona, onnellisuutta voidaan pitää jopa yhteiskunnallisesti vaarallisena tavoitteena. Tyytyväisyys merkitsee passiivisuutta, ja passiivisuus merkitsee alistumista. Vierastan tämän vuoksi myös tapaa, jolla sosiaalisessa elämässä yksilöistä tehdään yhteiskunnallisia statusarvioita onnellisuusvaikutelman perustella. “Anna vaikuttaa onnelliselta sen Jannensa kanssa, kiva että Annallakin menee viimein hyvin” tarkoittaa samaa kuin “Anna on onneksi viimein normaali, nyt se löytää varmaan työpaikankin ja sitä kehtaa kutsua illanistujaisiin” eli “Anna ei pyristele vaan on tyytyväinen” eli “Anna on yhteiskuntakelpoinen”. Onnellisuusfasistisessa maailmassa onnellisuus merkitsee menestymistä elämässä, ja menestyksen eteen on tehtävä töitä. Masennus on välikausi, voimien keräämisen kausi, jonka aikana ponnistellaan protestanttishenkisesti hartiavoimin parantumisen eteen. Narratiivin lopussa odottaa palkinto, loppuhuipennus: onnellisuus, menestys, uusi työpaikka, uusi parisuhde ja tyytyväisyys, onnellisuustyön loppu.

Onnellisuus ei ole ainoastaan Zeitgeistissa elävä sosiaalinen normi, vaan sen ensisijaisuus onnettomuuteen nähden on istutettu kieleen. Suomen kielessä “onneton” ei merkitse ainoastaan ei-onnellista, vaan myös “huonoa”. Sama koskee “surkeaa”, jonka johdannainen “surkimus” ei suinkaan viittaa ensisijaisesti ihmiseen, jolla on surku. Englannin kielessä “miserable” merkitsee paitsi onnetonta ja surkeaa, myös epäonnistunutta ja naurettavaa (“a miserable jerk”, “a miserable liar”). Voidaan pohtia myös sitä, miksi adjektiivilla “katkera” on lähtökohtaisesti niin negatiivinen klangi. Jokainen, joka on joskus kokenut vääryyttä tai pettymystä, on kokenut myös hitusen katkeruutta. Katkeruus on epämiellyttävä tunne, tukahdutetusta surusta ja vihasta jalostettu kokemus, joka auttaa tuntemaan empatiaa muita kohtaan, jotka kokevat vääryyttä. Niin kauan kuin katkeruus ei tarkoita piilevää vihaa, hyppysellinen katkeruutta maustaa psyykettä kuin suola. Se nostaa sieltä esiin ymmärryksen. Ja toki, kuten suola, liiallisena annoksena katkeruus kätkee alleen kaiken muun ja tekee kokonaisuudesta pahanmakuisen.

Harmonisen onnellisuuden poissaolo on tila, joka kannustaa toimintaan. Toisaalta vakava masentuneisuus lamaannuttaa ja estää toimimasta. Eric G. Wilson luotaa toiminnan ja mielialan välistä suhdetta onnellisuudenvastaisessa pamfletissaan Against Happiness: In Praise of Melancholy, ja käy sosiologiseen taistoon amerikkalaista onnellisuuskirjallisuutta, hymyilevää televisiojulkisuutta ja elämää koskevia käsityksiä vastaan. Wilson toteaa, ja vapauttaa samalla melankoliset sisarensa ja veljensä ympäri maailmaa:

“Let's be serious: Life, in any form, is terribly and irredeemably hard. ... My basic instinct is toward melancholia — a state I must nourish. In fostering my essential nature, I'm trying to live according to what I see as my deep calling. Granted, it's difficult at times to hold hard to this vocation, this labor in the fields of sadness. But I realize somewhere in the core of my bones that I was born to the blues.”

Wilsonin keskeisin väite on: onnellisuus ei ole hyve. Onnellisuus on yhteiskunnallinen normi, joka on muokattavissa toiseksi. Onnellisuuden vaatimuksesta on mahdollista päästä eroon. Onnellisuus ei ennakoi kausaalisesti menestystä, laadukkaita sosiaalisia suhteita, aineellista tuottoisuutta tai sielullista syvyyttä. Onnellisuuskirjat, lääkkeet ja psykologinen hoito eivät ole pakollista työtä, joka 2000-lukulaisen yksilön on käytävä läpi tullakseen norminmukaiseksi ihmiseksi, hyväksytyksi ja kunnioitetuksi yhteisönsä jäseneksi. Päin vastoin - melankolia, vaihtelevat mielialat ja kohtuullisessa määrin jopa onnettomuus toimivat generaattorina muutokselle. Muutoksenhalu taas on edellytys inhimilliselle toiminnalle ja ihmisen maailmaa muokkaavalle tehtävälle, se on eräänlainen kaiken ihmisenä olemisen primus motor. Tässä on nähtävissä viitteitä Hannah Arendtin Vita activaan ja ajatukseen siitä että ihminen muokkaa maailmaansa aktiivisesti, seuraaville sukupolville katsottavaksi ja koettavaksi, heille joita emme vielä tunne, ja tekee samalla oman olemassaolonsa merkitykselliseksi. Jos emme tekisi mitään, jos emme haluaisi muuttaa mitään, mitä merkitystä lyhyellä kärsimyksen ja säryn kuorruttamalla eksistenssillä olisi? Elämästä ei jäisi jäljelle mitään. Pelkkä seuraavalle sukupolvelle siirtyvä olemassaolon kipu.

Voidaan tietysti ajatella, että onnellisuuden pakko on yhteiskunnallisen tuottamisen ja toimeliaisuuden kannalta nimenomaan funktionaalista - ihmiset kuluttavat, tekevät työtä, pariutuvat, lisääntyvät ja lopulta kuolevat tavoitellessaan onnellisuutta, joka ei koskaan ole todella mahdollista. Tästä tietoiseksi tuleminen ei tarkoita muuttumista Buddhaksi tai täydellistä emansipoitumista onnellisuuden toiveesta. Sen sijaan se auttaa ymmärtämään niitä sosiaalisen elämän, kuluttamisen ja yhteiskunnallisen olemisen tapoja ja pakkoja, jotka perustuvat onnellisuusimperatiiville. Koska onnellisuuden tavoittelu aiheuttaa usein vain lisää onnettomuutta, se voi toimia myös psykologisesti helpottavana tietoisuutena. On ihan ok, että menee huonosti. Sillä ei ole suoraa yhteyttä menestykseen, tuotteliaisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan tai sosiaalisten suhteiden laatuun. Abraham Lincolnilla meni psyykkisesti huonosti. Boris Jeltsinillä meni psyykkisesti huonosti. Winston Churchill oppi ajan kanssa elämään kliinisen depressionsa, “mustan koiran” (black dog) kanssa, mutta vaikka Churchill veti Jaltalla Oderin-Neissen linjaa ja toimi eurooppalaisten yhteismarkkinoiden ja unionin ideologisena isänä, hän oli vuosikymmenien ajan kroonisesti alakuloinen.

Onnellisuudenvastustaja Eric G. Wilson käyttää empiirisenä todistusaineistonaan 1900-luvun poliitikkojen sijasta kirjailijoita ja runoilijoita, ennen kaikkea John Keatsia (1795-1821). Keatsin elämä on onnellisuuden ja tuotteliaisuuden kannalta erinomainen esimerkki - onnettomuuden, kuoleman ja surun kalvamalle runoilijalle “onnellisuuden” tavoitteleminen kun olisi ollut kelvoton vitsi. Keats menetti jo varhain koko perheensä kuolemalle: isä kuoli tapaturmaisesti, äiti tuberkuloosiin ja veli muihin tauteihin. Keats itse tiesi jo 25-vuotiaana kuolevansa pian, mikä oli ikävä asiaintila eritoten siksi, että hän oli tavannut hiljattain Fanny Brawnen, elämänsä suuren rakkauden, ja mennyt tämän kanssa kihloihin.

Keatsin tarina saisi kenet tahansa pyörryksiin vihasta olemassaoloa kohtaan - nuori lahjakas runoilija, kaikki mennyt päin helvettiä paitsi runot ja rakkaus, ja sitten nekin viedään pois ennen kuin runoilija ehtii tuotteliaimpaan ikäänsä ja rakkaus saa täyttymyksensä... Mutta tämä ei ole kertomus John Keatsin urheudesta. Eikä siitä, kuinka Keats ei katkeroitunut vaan säilytti optisminsa (minkä optimismin?), ei, Keatsin esimerkki osoittaa ainoastaan sen, kuinka onnettomuus, tuska ja suru voivat synnyttää jotakin sellaista, mikä on mahdollista vain kärsimyksen kautta, ei työstämällä sitä onnellisuudeksi vaan tutkimalla sitä, katselemalla sitä läheltä ja kaukaa ja suhtautumalla siihen avoimin mielin. Melankoliassa ei ole pohjimmiltaan mitään vikaa.

Wilson osoittaa kirjassaan, kuinka John Keatsin koko tuotanto, samoin kuin Keats ihmisenä, sellaisena kuin me hänet tunnemme, ammentaa melankoliasta tuottavana voimana. Keatsille melankolia oli elämän keskeisin sisältö ja tummat mielialat ärsykkeitä, jotka kiihottivat älyä ja mielikuvitusta. Vuonna 1819 julkaistussa runossa “Oodi melankolialle” Keats kiteyttää surun idean. Ilo edellyttää surua, muutos kauniimpaan edellyttää rumaa, ja kauneus, voidakseen olla kauneutta, on luonteeltaan kuolevaa ja katoavaa. Wilson kirjoittaa Keatsista:

In his 1819 "Ode on Melancholy," he (Keats) urges us not to alleviate our blues with befuddling chemicals, seek escape through suicide, or "drown the wakeful anguish of the soul." Remaining conscious of our dark moods, we might fall into a "melancholy fit," a deep experience of life's transience but also of its beauty. This melancholy fit is a mixed affair. It falls from heaven "like a weeping cloud,/That fosters the droop-headed flowers all." But it also brings rain and nourishment. Indeed, this cloud "hides the green hill in an April shroud."

Keatsin maailmassa onnellisuuden imperatiivi olisi ollut paitsi brutaali, myös väkivaltainen. Elämä on tehty hienovaraisesta kudoksesta. Se on herkkää ja vaihtelevaa, eikä sitä voi pakottaa onnellisuudeksi tai menestykseksi, sillä elämä ei ole kone. Oikeastaan elämä on täydellisen ei-moderni ilmiö, se pakenee lähes kaikkea säännönmukaisuutta vaikka noudattaakin positivistisia luonnonlakeja. Olemassaolo on mysteeri, muttei sitäkään säännönmukaisesti. Moderni ahdistus perustuu hallitsemattomuuteen, mikä on tietenkin ironinen paradoksi sillä hallitsemattomuus on modernin elämän, sellaisena kuin me sen tunnemme, ainoa lainalaisuus. Mutta minä en tätä toki keksinyt, eikä Wilson, eikä edes Keats. Joku saattoi aavistaa sen jopa ennen Siddharta Gautamaa.

Eräänä yönä me istumme isomunaisen ystäväni kanssa asunnossani, sängyllä, ja juomme viiniä. Hän istuu sängyn toisessa päädyssä ja minä toisessa päädyssä. Yöpöydälläni, hänen päädyssään, on Keatsin runoja. Radiossa soi vanha Smiths. “Keats and Yeats are on your side”, sanon, ja hän virnistää väsyneesti. En haluaisi ottaa Keatsia puheeksi, sillä on olemassa riski, että hän ymmärtäisi kaiken väärin. Joutuisin aloittamaan selittelemällä: “en ole synkistelijä enkä katkera...”, “en aliarvioi masennusta tai väitä että mielialalääkkeistä tai terapiasta pitäisi luopua...”, “en ihannoi masennusta, tässä on nyt kyse eri asiasta...” Lopulta hän nauraisi. Hän nauraa aina Morrisseyllekin, joka on hänen mielestään niin synkkä että se on melkein jo vitsi. Sitten hän nauraisi minulle, ja punastuisin, minkä jälkeen sanoisin jotakin sarkastista, mutta todellisuudessa loukkaantuisin sydänjuuriani myöten, salaa.

Pahinta on, etten saa kerrottua hänelle että pelkään olevani vakavasti sairas. Hän menisi hämilleen sellaisesta tiedosta, koteloituisi ja vaikenisi kotelonsa sisällä. Olisi sanottava jotakin leikkisää, mutta se olisi mahdotonta. Suustani alkaa pulpahdella sanoja (en itsekään ymmärrä mitä yritän sanoa): “Olen kyllä Keatsin kanssa samaa mieltä siitä, että melankolia voi olla luovaa, silloin kun se ei ole kliinistä, täysin lohdutonta ja kuolemaorientoitunutta. Alakulo voi myös aaltoilla, synkistä elämänlopun hetkistä hieman siedettävämpiin hetkiin, jolloin tilannetta voi pohdiskella hetken aikaa ja ottaa happea ennen seuraavaa hyökyaaltoa, joka vie taas syvyyksiin...” mutta sitten hän tulee lähemmäs sängyllä, laittaa kädet ympärilleni ja suutelee poskeani, ja minä alan itkeä. Pyyhin nenääni hihanvarteen ja ajattelen: jos jostain asiasta olen onnellinen niin olen onnellinen siitä, ettei ole pakko olla onnellinen. Mutta sitä en sano ääneen, sillä silloin hän päästäisi irti.