Itsetuhon puolesta

Istuin hiljattain hautajaisissa Kallion kirkossa. Oli iltapäivä, arkun päälle oli asetettu kukkia: valkoisia ruusuja ja gladioluksia. Himmeä lopputalven aurinko paistoi kirkon mosaiikkisista lasi-ikkunoista sisään, tarttui kattokruunuun ja valaisi pehmeästi puisia penkkirivistöjä ja hautajaisvieraiden hiuksia. Jopa pappi näytti lempeältä ja kauniilta ähkiessään mikrofoniin koukeroisia lauseita Perkeleestä. En ollut muistanut, että kristinuskoon liittyy myös Perkele. Se tuntui omituisen intiimiltä, sillä perkele on ensimmäinen sana, jonka lausun aamuisin herätyskellon pärähdettyä soimaan. Se kuulosti niin hullunkuriselta että jäin automaattisesti odottamaan perään “vittusaatanaa” ja “munapäätä”, mutta koska kirkossa oli niin kaunista ja raukeaa, ja koska juuri sillä hetkellä auringonsäde osui silmiini kuin pyhä henki olisi iskenyt silmää, lakkasin kuuntelemasta pappia ja keskityin pehmeään olotilaani.

Suljin silmäni. Asun Kalliossa, voisin tulla haudatuksi tänne. Se olisi mukavaa. Paikalla olisi kourallinen ihmisiä, pappi puhuisi tuonpuoleisesta ja sanoisi “lepää rauhassa” ja kaikki muut latteudet. Kirkossa olisi kaunista ja ääriviivat hieman tavallista pehmeämmät. Minä makaisin arkussa, rauhassa, paitsi mikäli olisin blogikirjoitusteni takia Helvetissä, ja ylleni olisi laskettu vaaleasävyisiä kukkia. Tilaisuuden jälkeen ystäväni kokoontuisivat asunnolleni syömään tiramisuleivoksia ja juomaan kaapeistani löytynyttä vanhaa Sauternesia sekä kuuntelemaan Francoise Hardya. Se olisi heidän mielestään hieman melankolista, mutta kaiken kaikkiaan miellyttävää ja pehmoisaa.

Pidän hautajaisista enemmän kuin häistä. Pidän hautajaisista enemmän kuin ristiäisistä, kihlajaisista, syntymäpäivistä (paitsi jos ne ovat omani ja saan runsaasti lahjoja, mikä on toiveajattelua), tupaantuliaisista, pääsiäisestä tai joulusta. Hautajaisten yhteydessä on sallittua puhua kuolemasta. Hautajaisten yhteydessä on sallittua olla lähellä vainajaa ja puhua siitä, kuinka pelottava asia kuolema on, kuinka kiehtova se on, ja kuinka vääjäämätön se on. Minä tulen kuolemaan jonakin päivänä, mikä on helpompaa hyväksyä, kun olen omakohtaisesti nähnyt että niin moni tuttu on tehnyt sen jo aiemmin. Yläasteella en uskaltanut mennä sänkyyn pojan kanssa, kun kukaan bestiksistänikään ei ollut vielä. Se oli niin paljon helpompaa sitten, kun tiesi että melkein kaikki muutkin ovat jo astuneet rajan yli.

Kuolema on länsimaisista tabuista kiistattomin - mikäli sen voisi kieltää laein tai siveellisyysmääräyksin, se olisi ollut Euroopassa kiellettyä jo vähintään sata vuotta. Internetissä on sallittua näyttää kuinka elävää ankeriasta tungetaan vaginaan ja kuinka paparazzit jahtaavat moottoripyörillä henkisesti epästabiilia poptähteä, mutta kuolemaa ei saa näyttää. Ruumista ei saa kuvata eikä itsemurhaa saa tehdä webkameran äärellä. Useimmat tuntemani ihmiset eivät ole koskaan nähneet kuollutta. Joku on nähnyt mummonsa ruumishuoneella 90-luvun alussa ja toinen raitiovaunun alle jääneen raadon Kaisaniemenkadulla, mutta harva nähnyt itse kuolemaa, tai koskettanut kuollutta. Kun olin lapsi, en kyennyt silittämään edes kuollutta eläintä, vaikka näinkin sellaisen kerran. Tämä huolimatta siitä, että tungin kuollutta eläintä suuhuni joka päivä.

Tabut ovat sellaisia - ne synnyttävät tuntemattoman pelkoa. Se on luultavasti funktionaalistakin: itse en esimerkiksi ole innoissani ajatuksesta, että ystäväni juhlisivat hautajaisiani asettamalla kuolleen ruumiini kahvipöydän äärelle istumaan ja hieromalla naamaani kakkua ja parittelemalla kanssani ja vittuilemalla löysästä olemuksestani kun viimeinkin olisin kykenemätön vittuilemaan takaisin. Sen sijaan, mikäli saisin kuulla huomenna sairastavani haimasyöpää ja kuolevani kuukauden kuluttua, haluaisin ystäväni ympärilleni, lähelleni, pitämään kädestä kiinni loppuun asti. Kiusaamaan loppuun asti. En kestäisi sitä, jos he hylkäisivät minut tai välttelisivät vain siksi, että kavahtaisivat kuolemaani. Jokainen kuolee, aiemman kokemuksen perusteella olettaen, jopa Vesa Keskinen ja Fidel Castro. Mutta onko sillä merkitystä, kuinka kuolee?

Paljastin isomunaiselle ystävälleni hiljattain kannattavani itsemurhaa. Takeltelin sanoissani, ja lopulta melkein kuiskasin sen. Kerroin ajattelevani itsemurhaa legitiiminä tekona ja ennenkaikkea ajatuksena vaihtoehtoisesta suunnitelmasta, jota koskevat tietoisuus jo sellaisenaan tekee arjesta siedettävämpää. Pahoitteluni kehnosta analogiasta, mutta mikäli hyppäisin lentokoneesta laskuvarjolla, mieltäni rauhoittaisi tieto siitä, että on olemassa varjo, varavarjo, varavarjon varavarjo, sekä mahdollisuus irroittaa jokainen varjo. En luultavasti tarvitsisi koskaan yhtäkään varavarjoa, enkä päätyisi irrottamaan varjojani, mutta pelkästään tietoisuus vaihtoehtoisten vaihtoehtojen olemassaolosta helpottaisi oloani ja tekisi hyppäämisestä siedettävää. Ehkä jopa nautinnollista. Tietoisuus siitä, että itsemurha on mahdollinen ratkaisu, helpottaa, ja antaa arjelle optimistisemman perussävyn.

Ystävättäreni, jonka veli on yrittänyt useasti itsemurhaa, pitää itsensä murhaamista pelkurimaisena. Minä pidän hänen veljeään pelkurimaisena. Pelkuruus on toki ymmärrettävää, itsekään en ole vielä koskaan hennonnut viiltää vogeesilaisia ja vielä verrattaen vetreitä ranteitani, enkä usko tekeväni niin vastaisuudessakaan. Ystävättäreni sanoo: mutta maailmassa on niin paljon hyvää! Kaikki on mahdollista! Mielestäni se on roskaa. Ensinnäkin maailmassa on empiirisen kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon pahaa kuin hyvää, ja siksi toiseksi kaikki ei todellakaan ole mahdollista. Ystävättäreni sanoo: kenelläkään ei ole oikeutta päättää omasta kuolemastaan tai toisen kuolemasta. Minä sanon: jos nyt oikeusretoriikan tielle lähdetään (itse harkitsisin tarkkaan, kannattaako lähteä, mutta noh) - itsemurhan yritystä ei ole kriminalisoitu, toisin kuin eutanasia, mikä on toki osin ristiriitaista. Jumalallista oikeutta itsemurhaan ei ehkä ole, mutta schopenhauerilainen oikeus on. Kukin itsemurhakandidaatti valitkoon oman epäjumalansa - itse suosittelisin Arthur Schopenhaueria, 1800-luvun merkittävintä munapäätä, joka valitettavasti, kuten pahimmillakin munapäillä on tapana, osui parissa kohtaa oikeaan.

Schopenhauer puolustaa esseekokoelmassaan Studies in Pessimism (suomeksi löytyvässä kokoelmassa Pessimistin elämänviisaus - valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista näyttäisi olevan samoja lukuja) oikeutta itsemurhaan toteamalla: They tell us that suicide is the greatest piece of cowardice; that only a madman could be guilty of it...or else they make the nonsensical remark that suicide is wrong; when it is quite obvious that there is nothing in the world to which every mail has a more unassailable title than to his own life and person. Minullekin se on quite obvious. Sukulaiseni tappoi itsensä hiljattain syömällä. Toinen sukulaiseni tappoi itsensä juomalla, ja kolmas, vuosia sitten, tupakoimalla. Yhdestäkään edellämainituista kuolintapauksista ei seurannut poliisitutkintaa tai oikeudellisia sanktioita, ja jokaisen kohdalla pappi oli kirkossa vakaasti sitä mieltä että Jumalan kämmenelle on päästy, ja että Herra on suorastaan juosten tullut vastaan. Että who knows, sitten.

Isomunainen ystäväni kysyy: jos tekisit itsemurhan, miksi tekisit sen? Entä millä tapaa tekisit sen? Vastaan: siksi, koska tahtoni elää olisi loppu. Schopenhauer toteaa: kun kuolemme, emme matkaa “tuonpuoleiseen”. Kuolemassa ainoastaan lakkaa meitä kiduttava elämisen tahto. Se, miksi tahtoni elää lakkaisi, olisi sinänsä yhdentekevää. Kun asia olisi selvä, se olisi selvä, ja tappaisin itseni tavalla, jolla saavuttaisin tahtomani lopputuloksen mahdollisimman nopeasti ja varmasti. Ehkä shakespearilaisittain myrkyllä.

Isomunainen ystäväni kysyy: jos kuolisit luonnollisesti, millä tavalla kuolisit mieluiten? Vastaisin, jos uskaltaisin: äkkinäiseen aivoverenvuotoon nukkuessani sinun sylissäsi, moninkertaisen orgasmin jälkeen. Tosiasiassa vastaan vain: äkkinäiseen aivoverenvuotoon nukkuessani. Mutta se on vale. Ystäväni katsoo minua tutkivasti, näyttää kuin hän arvaisi että valehtelen, mutta ei ymmärrä miksi kukaan valehtelisi tavasta jolla kuolisi mieluiten. Jos uskaltaisin kertoa totuuden, voisin samalla kertoa, että kuolema orgasmin jälkeen on oikeastaan itsemurhan absoluuttinen vastakohta. Seksuaalisuus ilmentää schopenhauerilaista elämisen tahtoa. Mikäli haluaisin kuolla, en parittelisi, paitsi ehkä kyynisesti ja kylmästi, mutta pidän sitä epätodennäköisenä sillä yleensä elämää kohtaan tuntemani vastenmielisyys ei purkaudu seksuaalisuutena vaan sarkasmina.

Schopenhauerille elämä on pohjimmiltaan turhamaisuutta, jonka rauhatonta liikettä ylläpitävät nälkä ja seksuaalinen halu. Silti, söimmepä kuinka paljon tahansa ja piehtaroimmepa toisissamme kuinka paljon tahansa, häviämme joka päivä. Jokainen sekunti vie lähemmäs kuolemaa, ja jokainen hetki katoaa jättäen jälkeensä pettymyksen. Kuolema tulee, tik, tik, tik, se tulee joka sekunti lähemmäs eikä kelloa voi pysäyttää. Loppu tulee ennen Jeesusta, oletko valmis? Elämä kaikkine ponnisteluineen on pettymys, sitä seuraa vain hiljaisuus ja pettymys. Naps, sanoo suoni päässä ja kaikki on mennyttä. Miksi siis ponnistella? Vaikka toisaalta, miksi olla näin melodramaattinen? Pessimisteissä on tosiaankin se huono puoli, että he ovat usein rasittavan melodramaattisia.

Hautajaiskirkon penkillä istuessani pohdin teologista koetta. Raamatussa sanotaan: “olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa”. No, sitä käskyä on toteutettu, ja vaikka protestanttinen maailma harrastaakin kondomeja ja ehkäisyä, toisen maailmansodan jälkeinen popkulttuuri ja seksuaalifolklore on totta tosiaan pitänyt huolta siitä että kaikkialla nussitaan. Ja mitä enemmän sitä tehdään, sitä todennäköisempää on, pahoittelut brutalismistani, että kumi poksahtaa ja nalli napsahtaa. Ihmissuku jatkuu ja uusi turhamainen eksistenssi saa alkunsa. Ateistitkin parittelevat. Ja agnostikot ne vasta parittelevatkin! Pohdin - mikäli ihmiskunta saataisiin suostuteltua joksikin aikaa parittelulakkoon, puuttuisiko Jahve peliin? Saisimmeko todisteen hänen olemassaolostaan? Jos ihmiskunta päättäisi kollektiivisesti lakkautta itse itsensä, tekisikö ulkopuolinen laboratorionpitäjä, olipa se sitten Jumala tai Allah tai Zeus tai Galaksinherra, jotakin?

Kuulostaa tietenkin epätodennäköiseltä, että ihmiskunta, tai edes suurin osa ihmiskunnasta, saataisiin lopettamaan sekstailu, edes määräajaksi. Facebookin ja sosiaalisen median välityksellä se on kuitenkin mahdollista. Jo nyt on perustettu esimerkiksi Earth Hour, jonka ideana on saada maailma sammutamaan valot tunniksi marraskuun 29. päivänä. Kenties vuonna 2030 maailma voisi olla kypsä “Let’s stop reproducing and see if God does something” -kokeelle. Facebookin senhetkisen version avulla se saattaisi tavoittaa yli puolet maapallon väestöstä, mikä olisi ehkä jo riittävä osuus huolestuttamaan korkeampia voimia. Pidättäytymistä voisi kestää esimerkiksi kaksi tai kolme viikkoa. Mikäli taivaanrannassa alkaisi näkyä huolestunutta liikehdintää, kiristämistä voitaisiin jatkaa pidempään levittämällä tietoa mediassa.

Isomunainen ystäväni kertoo että haluaisi kuolla mieluiten siten, että hänen päähänsä putoaisi avaruusasema. Hän astuisi kotiovestaan ulos, avaisi sateenvarjon, ja sitten hänen päälleen putoaisi kokonainen avaruusasema. Tai flyygeli. Joka tapauksessa hän liiskautuisi mieluiten kuoliaaksi. Ymmärrän sen kyllä - liiskautumisessa on jotakin loputonta ja kertakaikkisuudessaan turvallista. Jäädä itseään isomman asian alle - se tuntuu melkein luonnon kiertokululta.

Kun seisomme taas kerran kadulla, jonkun baari-illan jälkeen, kysyn, tallooko hän mielellään muurahaisia. Hän katsoo minua omituisesti ja naurahtaa kiusaantuneena. Sanon: kohta on kevät ja tulee kastematoja ja niitäkin voi talloa. Sitten sanon: ja sokeritoukat...kylpyhuoneessani on sokeritoukkia. Hän keskeyttää ja kysyy, haluaisinko savukkeen. Nyökkään. Sitten tulen hulluksi ja sanon: mielestäni meidän pitäisi joskus rakastella. Hän nyökkää nopeasti. Hänen korvansa ovat tulipunaiset. Sanon: muttei tänään, olen lähdössä huomenaamulla mummolaan. Hän nyökkää taas ja tuijottaa katua. Sitten me eroamme, ja Porthaninkadulla päälleni putoaa talon katolta iso kasa lunta, mutta en kuole siihen eikä se oikeastaan edes satu.

Arthur Schopenhauer