Ensilumi oli satanut yön aikana maahan ohuena kuin enkelin hiukset. Talvet Mainesssa olivat rajuja, Corinna tiesi. Hän nojasi ikkunalautaan. Kevyt yöpaita ei kätkenyt hänen kohoilevan povensa vavahtelua. Tämä talvi tulisi olemaan tavallistakin rajumpi.
– Äiti, onko elämän oltava näin vaikeaa? Corinna kysyi.
Corinnan äiti hymyili surumielisesti. Hän latasi silti astianpesukoneen ennen kuin kääntyi puhumaan onnettoman tyttärensä kanssa. ”Ensirakkaus!” hän ajatteli haikeasti muistellen. Se oli ollut 60-luvulla… Bob Dylan oli ollut hellä, mutta ankara rakastaja.
– Elämä… Se on vaikeaa, mutta ajattele miten päin tahansa, niin huomaat että vaihtoehto on paljon kauheampi.
Corinna tutki äitinsä sanoja sydämessään. Vanhempi nainen oli oikeassa. Itsemurhan ajatuskin oli kauhistuttava. Ja Jumalakin saattaisi suuttua.
– Niin, ja mitähän pastori Ephram sellaisesta pitäisi? Ei varmaan paljon! Corinna ajatteli ääneen täten vahvistaen äitinsä ajatuskulkuja. Nuoren naisen aikuistumishuolet olivat taas voitetut.
Myhäillen Corinnan äiti kattoi pöytään espressokupit ja gluteenittomat voisarvet.
– Otetaanpa nyt vähän kahvikultaa eikä murehdita joutavia, äiti sanoi ja ajatteli sydän sykkyrällä tuota herttaista Ephram-pastoria. ”Otetaanpa kupposet kahvetta ja ajatellaan ystäväämme Jahvetta”, pastori aina sanoi. Miten oikeassa hän olikaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti