Alakuloinen, planetaarioon

Kun olin kymmenvuotias, pyörryin usein koulussa. Pyörtymiseni liittyi, foneettisesti parahultaisesti, pyöreisiin asioihin. Pyörryin ainakin kaksi kertaa koulun pihalla leikkiessäni pyörivää dervissiä. Saman vuoden talvena leikimme napakelkalla. Pyöritin kelkkaa jäällä (silloin Suomessa oli vielä hyytäviä pakkastalvia), se pyöri puisen vartensa ympärillä ympyrää, ympyrää, kovempaa ja kovempaa...se oli huumaavaa. Kun päästin irti napakelkasta, kävelin muutaman askeleen vinoon, oksensin hankeen ja pyörryin rakeisen oksennukseni päälle. 

Eriskummallisin pyörtymismuistoni liittyy kuitenkin planetaariseen pyörimiseen. Katselimme maantiedontunnilla planeetoista kertovaa VHS-videota, jossa kerrottiin että maapallo on pyöreä ja pyörii akselinsa ympärillä, ja että maapallo ja muut lähiplaneetat pyörivät paitsi koko ajan itse ympyrää, myös ympyrää auringon ympärillä. Ja että Linnunradan galaksissa myös aurinkokunnat pyörivät, eräänlaisena sirkkelimäisenä ellipsinä, kunnes ne ehkä jonakin päivänä sekoittuvat johonkin toiseen galaksiin pyörittäytymällä sen lomaan. Ajattelin: jos nousen tuolistani ja pyörin oman akselini ympäri kuin dervissi, ja askellan samalla ympyränmuotoista kuviota, pyörin viisinkertaisesti samaan aikaan. Kaksi kertaa itse, kaksi kertaa Telluksen tasolla ja sitten vielä galaktisella tasolla. Entäpä galaksin ulkopuolella? Entäpä jos silläkin on ulkoreunat, jotka muodostavat pallon sisäpinnan, ja sekin pallo pyörii vimmatusti jossakin toisessa pyöreässä pallossa, niinkuin lottopallo arvontakoneessa? Päähän alkoi koskea ja valot sammuivat.

Kun avasin silmäni, makasin luokkahuoneen lattialla ja opettaja oli kyykistyneenä päälläni. Hän kysyi hädissään (hän oli varmaankin 25-vuotias, kiharapäinen blondiini, muistan kyllä): “mikä hätänä, kerro mikä hätänä!” Vastasin: “maailma pyörii”. Opettaja katsoi minua hetken ja sanoi huolestuksestaan närkästyneenä: “vastahan sinä kuulit siitä!” Tosiasiassa tarkoitin, että  huone pyöri, mikä johtui siitä että olin kasvanut vuoden aikana 10 cm pituutta ja unohdin syödä riittävästi välipaloja, mistä seurauksena pyörtyilin sinä vuonna jatkuvasti, mutta en tiennyt sitä enkä siksi saanut sitä sanotuksi, joten opettaja luuli että pyörryin planetaarisen kiertokulun huumaamana. Mikä ei ehkä ollut lopultakaan kaukana totuudesta - näidenkin asioiden todellinen ratkaisu riippuu tarkastelukulmasta.

Myöhemmin, 16-vuotiaana, sain joululahjaksi Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian. Se oli vanhemmiltani hyväntahtoinen ele, ottaen huomioon että sinä vuonna keskiarvoni sekä matematiikassa että fysiikassa oli 5, ja että ainoat kiinnostavat planeetat universumissani olivat Keravan Planet FunFun josta sai (siinä vaihessa jo liian lapsellisia mutta silti yllättävän kutkuttavia) fritsuja, sekä Mikonkadun Planet Hollywood, jossa näin kerran Tarja Smuran. Selaillessani kirjaa havahduin kuitenkin siihen yllättävään huomioon, että lukuun ottamatta keskustelua epätarkkuusperiaatteesta, mustan aukon säteilystä sekä muutamasta muusta seikasta joita en yksinkertaisesti ymmärtänyt, olin Stephen Hawkingin kanssa asioista samaa mieltä!

Esimerkiksi, Stephen Hawkingin mielestä älykkyys tarkoittaa kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Vähän niinkuin darwinistista luonnonvalintaa, jonka lopputulokseen voi (toisin kuin evoluutioteoriassa) itse vaikuttaa olemalla vähemmän konservatiivinen ja ärsyttävä. Täydellistä! Lisäksi ajatus tuki täydellisesti sitä faktaa, että rintani olivat kasvaneet yhdessä syksyssä kaksi kuppikokoa, ja ystävääni Satua vitutti, mistä seurauksena hän kutsui minua koulun röökipaikalla roikkutissiksi. Well - (ajattelin hiljaa) girlfriend, adapt or die! Olin myös mielissäni siitä seikasta, että Stephen Hawking epäili maailmankaikkeuden olevan täysin suljettu siten, ettei sillä ole alkua eikä loppua. Siis pallon sisäpinta! Maailmankaikkeus on lottopallo, tai kokonainen lottoarvontakone! Juuri niinkuin ala-asteella olin uumoillutkin.

2000-luvulla Ajan lyhyt historia on toiminut henkilökohtaisena kikattelulukemistonani iltaisin sängyssä, yksin. Olen erityisen mieltynyt kohtaan, jossa astronautti astuu lähelle mustaa aukkoa, ja hänen jalkansa venyvät äärettömiksi pitkuloiksi, sillä jalkoihin vaikuttaa suurempi vetovoima kuin ylävartaloon. Kutkuttava ajatus tässä yhteydessä on tietenkin se, että astronautti astuisi mustan aukon reunalle, avaisi sepaluksensa ja tunkisi peniksensä mustaan aukkoon. ENLARGE YOUR PENIS! 2000-luvun kuluessa olen tehnyt myös (lähes) kaikkeni ymmärtääkseni, mitä luvussa “Fysiikan yhtenäistäminen” yritetään sanoa, mutta en vaan ymmärrä. Tosin tuskin Stephen Hawkingkaan ymmärtäisi, mitä minä yritän maailmasta sanoa, mutta ihailen häntä silti koska olen joviaali.

Huolimatta tietyistä ymmärtämiseen liittyvistä triviaaliongelmista on sitäpaitsi todettava, että ajan lyhyt historia, samoin kuin George's Secret Key to the Universe, toinen avaruusfysiikkaa for dummies -tyyppinen kaupallinen pokkari, on lukukokemuksena terapeuttinen. Avaruuden käsittämättömyys, kosminen huimaus sekä käsitys omasta ontologisesta käsittämättömyydestä, asettavat kaikki henkilökohtaiset tragediat mittapuihin, jotka tekevät elämän helpommaksi sietää. Avaruus antaa lohtua. Se tehoaa jopa kuolemaan. Mitä kuolema edes on? Antimateriaa? Mustan aukon singulariteetti?

Väitän: kuolema on narratiivi, ja narratiivit ovat avaruudessa merkityksettömiä, mikä tekee myös minusta merkityksettömän. Se on helpottava ajatus. Vähäpätöisyys on vapautta. Ihmiskunta ei tajua sitä vieläkään...buuh. Se on bisarria, ja tragikoomista, ja sellaisenaan inhimillistä. Ihmisellä on taipumus tuottaa merkitystä ja halu jättää itsestään (pohjimmiltaan merkityksetön) jälki. Nietzsche puhuu siitä ihmisen tahtona valtaan. Hannah Arendt puhuu siitä ihmisen taipumuksena rakentaa maailmaa seuraaville sukupolville, jättää itsessään jälki jotta ei unohtuisi, mikä on tietenkin harhaluulo, mutta auttaa ihmistä elämänsä aikana sietämään katoavaisuuden pelkoa. Niin ainakin luulisin. Noh mutta look who's talking, itse tässä bloggaan ja puhun kuolleista filosofeista ja uusinnan heidän muistoaan, hei vaan sinne Tuonelaan, melkein unohdin että työnnätte molemmat jo horsmaa. Mutta pyörittekö haudoissanne?

(Olen muuten joskus pohtinut, voisiko pyörimistä haudassa generoida uusiutuvaksi energiaksi. Esim. jos puhuisi koko ajan Raamatusta pahaa, fariseukset pyörisivät tauotta haudoissaan. Krematoimistakin voitaisiin hyödyntää biomassana energiantuotannossa. Nythän ruumiit tuhkataan todennäköisesti laitteilla, jotka ovat fossiilisen energian syöppöjä, vaikka biomassasta itsestään voitaisiin helposti tuottaa energiaa paikalliseen lämpöverkkoon. Taidan olla vähän lapsellinen.)

Mielestäni mikään lohdun alalaji ei ole yhtä voimakas kuin kosmologinen lohtu. Mikään muu toiminta ei ole yhtä lohdullista, yhtä täyteläistä balsamia psyykelle, kuin käynti planetaariossa. Planetaarion pimeydessä oma psyykkinen oleminen unohtuu. Olen ollut kaksi kertaa planetaariossa sydänsärkyisenä, ja voinut molempien käyntien jälkeen paremmin. Paremmin, kuin jos olisin juonut kolme gintonicia, itkenyt vessassa, syönyt paketillisen Ben&Jerry's Cookie Doughia ja viillellyt nilkkojani partaterällä. Planetaario asettaa kaiken kontekstiin. Kaiken. Pääkaupunkiseudulla helpoin tapa päästä planetaarioon on mennä suoraan Vantaan Heurekaan, jossa Vattenfallin sponsoroima planetaario esittää NASAn sponsoroimaa elokuvaa kosmisista törmäyksistä. Esitys kestää 23 minuuttia, ja junamatkat Vantaalle ja takaisin yhteensä alle tunnin. Psyykkinen puhdistautuminen kestää kokonaisuudessaan alle 1,5 tuntia.

Isomunainen ystäväni on taas matkoilla. Pyörin iltaisin sängyssä, kunnes pyörryttää. Ajattelen viimeistä kohtaamistamme. Seisoimme kadunkulmassa. Hän kiusoitteli vaikka olisin halunnut suudella, hän tuli lähemmäs ja kiusoitteli lisää...sitten meidät keskeytti ohikävelevä juoppo, joka pyysi tulta. Turhautumiseni muuttuu unettomuudeksi, unettomuus muuttuu pyörimiseksi ja pyöriminen johtaa tähtien katseluun sängyllä, ajatuksiin galakseista, samanaikaiseen pyörtymisen tunteeseen ja helpotukseen. Ihmisen planetaarinen aika on lyhyt, ja haluan koskettaa hänen huuliaan.

Stephen Hawkingia olisi helppo suudella, jos olisi kiinnostunut sen ikäisistä miehistä. Sen kun ottaisi pyörätuolista kiinni ja suutelisi. Jos Stephen kamppailisi vastaan, pyörätuolin voisi laittaa vierimään alamäkeen. Instant pleasure, instant revenge. Stephen Hawking on tosin itse paljon viisaampi ja rauhallisempi, ja sanoo: It is no good getting furious if you get stuck. What I do is keep thinking about the problem but work on something else. Sometimes it is years before I see the way forward. In the case of information loss and black holes, it was 29 years.