Kuten todettua, 1970-luku on jälleen hetken aikaa à la mode. Rebonjour, virkatut pipot! Itse tosin olen pitänyt 1970-luvusta aina. Siihen on pääasiassa kolme syytä:
1. Synnyin 1970-luvun viimeisenä kesänä (se oli hyvin kuuma kesä)
2. Joan Baez lauloi 1970-luvun puolivälissä "Diamonds and Rust"
3. 1970-luvulla henkilökohtainen oli poliittista.
Henkilökohtaisen poliittisuus - naisliike, kriittinen kuluttaminen, Yhdysvalloissa Vietnam-pasifismi ja Suomessa esimerkiksi taistolaisideologia, veivät politiikan ensimmäistä kertaa julkilausutusti yksityisen elämän sfääriin. Muillakin asioilla kuin puoluevakaumuksella oli yhteiskunnallista merkitystä - esimerkiksi sillä, oliko yksityiselämässään solidaarinen, tekikö lapsia vai abortin, söikö maniokkia vai nakkia ja kenen kanssa ryhtyi ns. lemmentöihin. Vasemmistoradikalismi, radikaali ympäristöliike, reilun kaupan liike ja kulutuskritiikki syntyivät Suomessa 1970-luvulla. Yhdysvalloissa 1970-luku ei merkinnyt pelkästään hippiaatetta vaan poliittinen tunkeutui sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin muuallakin kuin rannoilla, leireillä kampuksilla - muun muassa hiphop otti ja syntyi Bronxissa. Noh, tämän kaiken ehkä tiesitkin. Kutkuttava on kuitekin se jatkumo, joka tuo 1970-luvun mentaalisen maailman lyhyiden katkosten kautta 2000-luvulle, ja hieman kuten 1970-luvun muoti, palaa aina uudestaan hieman erilaisena, uudessa kontekstissaan, muokkautuneena ja modernisoituneena. Retroprintit tai Halstonin iltapuvutnäyttävät nyt erilaisilta kuin 1970-luvulla, sillä Zeitgeist on erilainen.
Kuluttaja-ajattelija-rakastelija palaa uutena poliittisena toimijana, tällä kertaa ympäristönsuojelullisin insentiivein varustettuna. Yksilöllä on siihen syy, ja syy on halu elää, niin melodramaattista ja ehkä perverssiä kuin se onkin. Vuonna 2008 henkilökohtainen ei tosin ole enää ainoastaan poliittista, vaan henkilökohtainen on kaikki. En tosin viittaa individualismiin kollektiivisuuden kustannuksella (tämän tyyppinen oikeisto-vasemmisto -klassifiointi on Thatcherin 80-luvulta päivää), vaan henkilökohtaisen vastuun voittoon abstraktista yhteiskunnallisesta vastuusta vastuullisuuden merkityssisältönä. Yksilönvastuu is back, and yksilö wants it all in her backyard.
Alkuvuoden 2008 aikana talouslehdistössä on tapahtunut omituisia. Ensin The Economist julkaisi 20-sivuisen erityisraportin yritysten yhteiskunta- ja ympäristövastuusta sekä raportin “Doing good: Business and the sustainability challenge”, jossa vahvan sosiaalisen vastuun raportoinnin havaittiin korreloineen osakekurssien kasvun kanssa New Yorkin pörssissä viimeisen kolmen vuoden aikana. Helmikuussa IBM julkaisi tutkimuksensa “Attaining Sustainable Growth Through Corporate Social Responsibility”, jossa250 haastateltua yritysjohtajaa näkivät yhteiskunta- ja ympäristövastuun tuottavan yrityksille sekä tuotteille suoraa kilpailuetua. Viime viikkojen aikana suomalaiset talouslehdet (mm. Taloussanomat, Kauppalehti Optio) ovat jahdanneet kuola valuen Mainostoimisto PHS:n strategiajohtaja Jaana Haapalaa, jonka mukaan “omatuntotalous” on nyt kaikki kaikessa - elämystalous on bygones ja innovaatiotalous may sekin pian rest in peace.
Syytän kaikesta Al Gorea, ja kiitän. Isomunainen ystävänikin kiittää. Me kuulumme molemmat niihin viherpiipertäjiin, joita on läpi 2000-luvun karsastettu piiloporvarillisina huijareina. (Se on vale, sillä me olemme epäporvarillisimpia ihmisiä, joita tiedän. Valvomme yöt ja istumme kahviloissa. Isomunainen ystäväni muistaa tuskin ulkoa sosiaaliturvatunnustaan.) Olen sammutellut viimeiset kymmenen vuotta valoja perässäni. Perheenjäsenteni valoja, kämppäkaverini valoja, työpakan käytävien ja tyhjien neuvotteluhuoneiden valoja. Olen kierrättänyt maitokartonkeja. Olen saanut osakseni kritiikkiätekopyhyydestä (“lennät silti monta kertaa vuodessa New Yorkiin ja näin kun poltit vuonna 2006 tupakkaa!”), epäloogisuudesta (“tajuatko kuinka paljon CO2-päästöjä seuraa siitä että rekka tulee erikseen hakemaan teidän roskiksilta ne sun tyhjät maitopurkit”) (munapää, ne viedään samalla rekalla kuin muutkin roskat), ja muuten vaan arrogantista asenteesta. Ja nyt...ja nyt!
Energiansäästölamput ovat kaikkialla. Bioroskikset ovat rantautuneet viimein jopa työpaikkani Sodexho -ruokalaan. Kukaan ei enää pyörittele silmiään tai nyrpeile, kun kerron etten aio hankkia ajokorttia. 80 % ystävistäni on töissä toimistoissa, jotka ovat mukana WWF:n Green Office -ohjelmassa. Pirkka-lehdessä kerrotaan, miten ilmastonmuutosta voi torjua kotiaskarein. Juuri kukaan ei enää kuvittele, että ympäristönsuojelu olisi eduskunnan asia, tai Yhdysvaltojen hallituksen asia, tai Greenpeacen asia tai sen ala-asteen rinnakkaisluokan Pyry-Oraan asia, jolla oli rumia villapaitoja ja joka oli jo 13-vuotiaana kasvissyöjä.
Al Gore...ilmastonmuutoksen Ronald McDonald. Minä ja isomunainen ystäväni suhtauduimme sinuun skeptisesti, ja nyt lahjottaisimme sinulle munuaisemme. Ihmiset luulevat, ettei hyvästä voi tullamainstreamia, koska “massat ovat niin tyhmiä” (tai vielä pahempaa) “koska ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja ahneita”. Me nauramme sellaisille väitteille. Ovatko ihmiset muka jotakin pohjimmiltaan? Paitsi ehkä vähän peloissaan ja pihalla? Ja ehkä, olosuhteiden salliessa, halukkaita hieman ilmaisemaan itseään? Jopa Nietzschen “tahto valtaan” on antropologinen oletus siitä, että ihmiset haluavat pohjimmiltaan ilmaista itseään. Kyse ei ole A:n vallasta B:n suhteen, tai dominanssista. Tahto pahaan on liian voimallinen oletus ihmisen sisäisestä pahasta rationaalisuudesta. Me olemme molemmat sitä mieltä.
Al Gore sanoo elokuvansa lopuksi: tee jotain. Kierrätä. Vaihda hehkulamput energiansäästölamppuihin. Sammuta valot. Syö enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Istuta puu. Äänestä. Asetu ehdolle. Kävele, mene junalla, mene julkisilla. Älä pidä laitteita standby-asennossa. Sillä, sammutatko valon kotoa lähtiessäsi ei ole pelkästään merkitystä. Sillä on valtavasti merkitystä. Ei ole pakko olla looginen ja viimeiseen asti rationaalinen. Ei ole pakko luopua vesivessasta eikä edes lomamatkasta Teneriffalle. On lähinnä ymmärrettävä, että oma toiminta jättää ekologisen jalanjäljen, ja että jalanjälkeä voi kompensoida säästämällä siellä missä voi (aika monessa paikassa voi!) sekä ratkaisemalla arkipäivän kulutusongelmia ekologisesti. Se ei ole erityisen vaikeaa, ja edetä voi askel kerrallaan. Ei ole pakko kierrättää heti kaikkea ja lakata ajamasta taksilla kokonaan, voi aloittaa sammuttamalla valot lähtiessään kotoa. Jo sillä on merkitystä. Henkilökohtainen on globaalisti poliittista, kansainvälinen ilmastokriisi asuu tällä hetkellä etusormeni kärjessä. Naps, sanoo katkaisin.
Skeptinen passiivisuus ympäristön ja maailman suhteen on henkistä laiskuutta. Laiskuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jäisitkö raapimaan pihalle pyllyäsi, jos vieressä palaisi talo jonka sisällä olisi kaikki ne ihmiset, joita rakastat tai olet koskaan rakastanut? Noh, ehkä jäisit (rakkaus on toisinaan vitsi), mutta ymmärtänet vertauksen. Ihmiset tekevät vauvoja, lämmittävät saunoja ja kuskaavat jälkikasvuaan autoilla ostoskeskuksesta toiseen pleikkarit ja nintendo wiit ständbailla himassa. Ikään kuin he eivät tietäisi, ikään kuin heille ei olisi kerrottu että viiden vuoden kuluttua voi olla että Golf-virta lakkaa, ja Aino-Jennicalta, kestävän rakkauden hedelmältä, lähtee silloin henki.
Skepsis on kuitenkin perseestä siksi, ettei sille ole empiiristä syytä. Skepsis on vastuun ulkoistamista. Al Gorekaan ei pitäisi siitä. Poliitikot vaihtuvat äänestämällä. Pahat korporaatiot kaatuvat, kun niiden tuotteet häviävät kilpailussa. Ympäristömarkkinointi nostaa päätään, mutta niin nostavat kansainväliset ympäristöstandardit ja kulutustuotemerkinnätkin. Kuluttajan ei tarvitse arvuutella että onkohan tämä tsikiitta nyt ookoo kun mainoksessa sanottiin niin, mikäli käytössä on reilun kaupan merkintä, CO2-merkintä (The Carbon Trust), Joutsenmerkki tai esimerkiksi Blauer Engel.
Harvardin yliopiston politiikantutkijat Michael Hiscox ja Nicholas Smyth tekivät hiljattain veikeän empiirisen kokeen todentaakseen, kuinka vastuullista tuotantoa verifioivat tuotemerkinnät vaikuttavat Yhdysvalloissa pyyhkeidenmyyntiin. Hiscox ja Smyth asettivat newyorkilaiseen supermarketiin vierekkäin kaksi koria näennäisesti samanlaisia pyyhkeitä. Toisessa korissa olevat pyyhkeet olivat hieman kalliimpia ja ne oli varustettu “Fair and square” -merkillä. Korin vieressä olevissa esitteissä kerrottiin merkin standardiperusteista, esimerkiksi siitä että pyyhkeen tuotannissa on kunnioitettu työntekijänoikeuksia, ja vakuutettiin että pyyhkeen valmistajan hyvinvoinnista, turvallisuudesta sekä terveydenhuollosta on tuotantoprosessissa huolehdittu. Kilpailevassa verrokkikorissa oli puolestaan edullisempia pyyhkeitä, joissa ei ollut mitään pyyhkeen alkuperästä kertovaa merkkiä. Tulokset olivat hämmästyttäviä: reilun kaupan pyyhkeet paitsi myivät huomattavasti enemmän kuin tavalliset pyyhkeet, niiden myynti myös kasvoi entisestään joka kerta, kun niiden vähittäismyyntihintaa nostettiin. Kuluttajat ilmeisesti tulkitsivat, että hintaerotus “halpaan pyyhkeeseen” oli sitä rahaa, joka käytettiin suoraan vastuulliseen tuotantoon ja työntekijöiden hyvinvoinnin edistämiseen. Kuluttajat halusivat maksaa siitä hyvästä rahaa.
Vastuutalous on niin yrityksille niin houkutteleva markkinaprospekti, että tuotannon standardeja ja kuluttajamerkintöjä valvomassa on oltava kuluttajaviranomainen. Euroopan Unionissa toivoisin komission ottavan tiukemman roolin ympäristömerkintöjen valvonnassa yhteismarkkinoilla. Tahdon lainsäädäntöä sääntöjä, joiden puitteissa olla vastuullinen. Olen siinäkin suhteessa 70-lukulainen.
Minä olen vienyt epäloogisen viherpiipertämiseni brutaalille tasolle - norppasähkön ja pesupähkinöiden lisäksi käytän nykyisin pelkästään kestoterveyssiteitä. Olen ostanut niitä Porthaninkadun Ekolosta, ja olenitsestäni jokseenkin ylpeä. Haluaisin kertoa asiasta isomunaiselle ystävälleni, sillä epäilen että se tekisi häneen vaikutuksen. Haluaisin vähän kehuskella, sillä tapaa jolla ihmiset ovat aina kuvitelleetettä kehuskelen hiljaa teoillani asettaessani tyhjät banaaninkuoret biojätepussiin. Epäilen kuitenkin, että hän näkisi sen läpi. Eikä häntä kiinnostaisi. Sitä ei voisi naamioida edes ekovinkin asuun, sillä hänellä ei ole kuukautisia.
Kuuntelen Joan Baezia ja ajattelen isomunaisen ystäväni sanoja. Joan Baez oli 1970-luvulla kansalaisaktivisti ja ekoaktivisti. Isomunaisen ystäväni mielestä minulla on Joan Baezin olemus. Joan Baezilla oli särkynyt sydän...Bob Dylan oli paskapää. Minä olen paljon paatuneempi. En ole ollut koskaan mukana mielenosoituksessa, mutta olen keinotellut osakkeilla. En usko kyräilyyn, uskon toimintaan. En usko sissisotaan politiikkaa ja korporaatioita vastaan, uskon maailman muuttamiseen älyllä. Uskon kuluttajaan, äänestäjään, viestijään, kielen muuttumiseen, todellisuuden muuttamiseen ja ihmiseen. Se ei ole optimismia, se on kaikkein kauneinta realismia. Isomunainen ystäväni tietää sen, mutta hän ei pelkää. Isomunainen ystäväni on niin omituinen, hän ei pelkää mitään. Hän ei pelkää edes parempaa tulevaisuutta.
keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008
Ilmastonmuutoksen Ronald McDonald
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Tietysti olet ottanut huomioon, että kolmesta neljään maailmaa on tuhoutunut ennen kuin kuluttajat ovat päättäneet suosia tuotteita, joiden ympäristösertifikaatit ovat sillä tasolla, että eräät signaalinhaistelijat ovat todenneet, että joidenkin tehtaiden toiminta pitää ajaa alas tai siirtää pois median silmistä.
Tai jotain.
On myös niitä ihmisiä, joiden mielestä kuluttamisen lisääminen – eettisenkin – saattaisi antaa vääriä signaaleja.
Kun joku sanoo edustavansa realismia tai ratiota, varo. Tai radiota. Varo silloinkin.
Tota tehdashommaa en tajunnut, mutta.
Mielestäni kulutusta ei tule lisätä. Sitä tulee vähentää.
Mielestäni rationaalisuus, ja etenkin oletus rationaalisesta toiminnasta, on vitsi.
Mielestäni realismi merkityksessä todellisuus, on tulkinnallista. Se, mikä on minulle todellista ja totta, eti ole välttämättä sitä sinulle, yms junou. Median ja muun yhteiskunnallisen puheen ja tekstin välittämä retoriikka sen sijaan muokkaa yhteistä käsitystä siitä, mikä on todellista tai todellisuuden ollessa kyseenalainen, oleellista. Siksi kai bloggaamisessakin on jotain järkeä. Ja puhumisessa, ja verbaalisessa tekemisessä.
Oma maailmanpoliittinen todellisuuteni näyttää tänä aamuna optimistiselta, sillä sataa lunta.
"veivät politiikan ensimmäistä kertaa julkilausutusti yksityisen elämän sfääriin"
Ihanko ekaa kertaa?
Kommenttini on tuotettu usean siiderin, viinipullon ja karaokelaulun jälkeen yöllä kahdelta. Se on siis vähän hämärä. En vähättele Al Goren tai Mademoiselle Vosgesin ponnisteluita – itsekin valaisen asuntoni Ympäristöpennisähköllä ja energiansäästölampuilla – mutta uskon ilmastonmuutoksen ja energiavarojen loppumisen yllättävän yhteiskuntamme joka tapauksessa housut kintuissa.
No naisliikehän julisti suomessa jo 1960-luvulla, että henkilökohtainen on poliittista, joten ajatus juontaa juurensa 1960-luvulle ja yksityiselämän feminismiin. Kulutuskriittinen edge tuli massojen pariin varsinaisesti kai 1970-luvulla: adbusters syntyi silloin, samoin kuin reilun kaupan liike ja kriittinen suhtautuminen brändeihin.
Opiskelin joskus siivun kulutussosiologiaa, ja muistan että seminaarissa käytiin keskustelua siitä, oliko esimerkiksi sodanjälkeinen osuuskauppa-aate kriittistä yksilöllistä kuluttamista. Ehkä oli (on vähän ankeaa redusoida yksilön poliittiset pyrkimykset silkaksi perinteeseen nojaavaksi kollektiiviseksi toiminnaksi, jolla ei ole mitään pohjaa yksilön kriittisessä ajattelussa), mutta kyseessä ei ollut samalla tapaa henkilökohtainen ad hoc -kulutusvalinta kuin myöhemmin 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvulla.
Korjatkaa joku, ja haastakaa! Saatan olla ihan totaalisesti väärässäkin, ei olisi ensimmäinen kerta.
Ruzaccho: "uskon ilmastonmuutoksen ja energiavarojen loppumisen yllättävän yhteiskuntamme joka tapauksessa housut kintuissa."
Näinhän on jo käynyt. Nyt korjaillaan paniikissa jälkiä. Sitä paitsi, luulen, että jälkimmäinen on isompi ongelma kuin edellinen. Eivät ainoastaan energiavarat, vaan myös muut luonnonvarat ovat kalkkiviivoilla, ellei "uusia" keinoja osata hyödyntää. Tuskin olen ainoa, jonka mielestä se, että maapallon maa-alasta yli kolmannes on viljely- ja laidunkäytössä, on pelottavaa.
New York Timesin obskuuri uutinen eiliseltä
http://www.nytimes.com/2008/02/19/science/19carb.html?ex=1204088400&en=ff5a5b2426db0452&ei=5070&emc=eta1
Arvosana E niin kuin excellent odottaa sinua blogissani.
"Skeptinen passiivisuus ympäristön ja maailman suhteen on henkistä laiskuutta."
Samaa mieltä. Vaan entäpä näennäinen aktiivisuus ja pelkkä ongelmasta keskusteleminen toimimisen sijaan, mikä tuntuu olevan yleistä suomalaiskuluttajien keskuudessa.
Poimintoja Hesarin sivuilta:
Hyvätuloiset kaikkein kehnoimpia kuluttajia. (21.1.2008)
"Kuluttajat myöntävät, että tavaroita on jo liikaa. Ruuan alkuperän sanotaan kiinnostavan ja ympäristöystävällisiä valintojakin tehdään, mutta vain ajatuksissa."
"Vain runsaat kymmenen prosenttia selvitykseen vastanneista 18–65-vuotiaista suomalaisista on jättänyt ympäristösyistä jonkin ostoksen tekemättä."
Kansa ostaa tahtomattaan einestä. (5.12.2007)
"Helsingin Sanomien kyselyn perusteella kansa kaipaa jalostettuja elintarvikkeita enemmän käsittelemättömiä. Vajaa viidennes tahtoisi tarjolle lisää luullisia lihoja ja kokonaisia lintuja.
Kaupassa puheet ja teot eivät menekään enää yksiin. Luuttomat suikaleet, kuutiot ja leikkeet käyvät paljon paremmin kaupaksi kuin kyljykset. Ja ero kasvaa koko ajan. "
Mielitty, uuh, punastelen.
yx vaa, otoksiesi lisäksi Taloussanomat uutisoi muutama viikko sitten suomalaisnuorten olevan kiinnostumattomia kulutustuotteiden eettisistä- tai ympäristövaikutuksista. Asialla oli ehkä Suomen Gallup. Koska olen optimisti, oletan että globaali eettisen kuluttamisen trendi tulee jyräämään teinien tyhmyyden.
Sulla on kiva blogi!
Jake, lopeta tai saat raipasta.
Lähetä kommentti