Ilmastonmuutoksen Ronald McDonald

Kuten todettua, 1970-luku on jälleen hetken aikaa à la mode. Rebonjour, virkatut pipot! Itse tosin olen pitänyt 1970-luvusta aina. Siihen on pääasiassa kolme syytä:

1. Synnyin 1970-luvun viimeisenä kesänä (se oli hyvin kuuma kesä)

2. Joan Baez lauloi 1970-luvun puolivälissä "Diamonds and Rust"

3. 1970-luvulla henkilökohtainen oli poliittista.

Henkilökohtaisen poliittisuus - naisliike, kriittinen kuluttaminen, Yhdysvalloissa Vietnam-pasifismi ja Suomessa esimerkiksi taistolaisideologia, veivät politiikan ensimmäistä kertaa julkilausutusti yksityisen elämän sfääriin. Muillakin asioilla kuin puoluevakaumuksella oli yhteiskunnallista merkitystä - esimerkiksi sillä, oliko yksityiselämässään solidaarinen, tekikö lapsia vai abortin, söikö maniokkia vai nakkia ja kenen kanssa ryhtyi ns. lemmentöihin. Vasemmistoradikalismi, radikaali ympäristöliike, reilun kaupan liike ja kulutuskritiikki syntyivät Suomessa 1970-luvulla. Yhdysvalloissa 1970-luku ei merkinnyt pelkästään hippiaatetta vaan poliittinen tunkeutui sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin muuallakin kuin rannoilla, leireillä kampuksilla - muun muassa hiphop otti ja syntyi Bronxissa. Noh, tämän kaiken ehkä tiesitkin. Kutkuttava on kuitekin se jatkumo, joka tuo 1970-luvun mentaalisen maailman lyhyiden katkosten kautta 2000-luvulle, ja hieman kuten 1970-luvun muoti, palaa aina uudestaan hieman erilaisena, uudessa kontekstissaan, muokkautuneena ja modernisoituneena. Retroprintit tai Halstonin iltapuvutnäyttävät nyt erilaisilta kuin 1970-luvulla, sillä Zeitgeist on erilainen.

Kuluttaja-ajattelija-rakastelija palaa uutena poliittisena toimijana, tällä kertaa ympäristönsuojelullisin insentiivein varustettuna. Yksilöllä on siihen syy, ja syy on halu elää, niin melodramaattista ja ehkä perverssiä kuin se onkin. Vuonna 2008 henkilökohtainen ei tosin ole enää ainoastaan poliittista, vaan henkilökohtainen on kaikki. En tosin viittaa individualismiin kollektiivisuuden kustannuksella (tämän tyyppinen oikeisto-vasemmisto -klassifiointi on Thatcherin 80-luvulta päivää), vaan henkilökohtaisen vastuun voittoon abstraktista yhteiskunnallisesta vastuusta vastuullisuuden merkityssisältönä. Yksilönvastuu is back, and yksilö wants it all in her backyard.

Alkuvuoden 2008 aikana talouslehdistössä on tapahtunut omituisia. Ensin The Economist julkaisi 20-sivuisen erityisraportin yritysten yhteiskunta- ja  ympäristövastuusta sekä raportin “Doing good: Business and the sustainability challenge”, jossa vahvan sosiaalisen vastuun raportoinnin havaittiin korreloineen osakekurssien kasvun kanssa New Yorkin pörssissä viimeisen kolmen vuoden aikana. Helmikuussa IBM julkaisi tutkimuksensa “Attaining Sustainable Growth Through Corporate Social Responsibility”, jossa250 haastateltua yritysjohtajaa näkivät yhteiskunta- ja ympäristövastuun tuottavan yrityksille sekä tuotteille suoraa kilpailuetua. Viime viikkojen aikana suomalaiset talouslehdet (mm. Taloussanomat, Kauppalehti Optio) ovat jahdanneet kuola valuen Mainostoimisto PHS:n strategiajohtaja Jaana Haapalaa, jonka mukaan “omatuntotalous” on nyt kaikki kaikessa - elämystalous on bygones ja innovaatiotalous may sekin pian rest in peace.

Syytän kaikesta Al Gorea, ja kiitän. Isomunainen ystävänikin kiittää. Me kuulumme molemmat niihin viherpiipertäjiin, joita on läpi 2000-luvun karsastettu piiloporvarillisina huijareina. (Se on vale, sillä me olemme epäporvarillisimpia ihmisiä, joita tiedän. Valvomme yöt ja istumme kahviloissa. Isomunainen ystäväni muistaa tuskin ulkoa sosiaaliturvatunnustaan.) Olen sammutellut viimeiset kymmenen vuotta valoja perässäni. Perheenjäsenteni valoja, kämppäkaverini valoja, työpakan käytävien ja tyhjien neuvotteluhuoneiden valoja. Olen kierrättänyt maitokartonkeja. Olen saanut osakseni kritiikkiätekopyhyydestä (“lennät silti monta kertaa vuodessa New Yorkiin ja näin kun poltit vuonna 2006 tupakkaa!”), epäloogisuudesta (“tajuatko kuinka paljon CO2-päästöjä seuraa siitä että rekka tulee erikseen hakemaan teidän roskiksilta ne sun tyhjät maitopurkit”) (munapää, ne viedään samalla rekalla kuin muutkin roskat), ja muuten vaan arrogantista asenteesta. Ja nyt...ja nyt!

Energiansäästölamput ovat kaikkialla. Bioroskikset ovat rantautuneet viimein jopa työpaikkani Sodexho -ruokalaan. Kukaan ei enää pyörittele silmiään tai nyrpeile, kun kerron etten aio hankkia ajokorttia. 80 % ystävistäni on töissä toimistoissa, jotka ovat mukana WWF:n Green Office -ohjelmassa. Pirkka-lehdessä kerrotaan, miten ilmastonmuutosta voi torjua kotiaskarein. Juuri kukaan ei enää kuvittele, että ympäristönsuojelu olisi eduskunnan asia, tai Yhdysvaltojen hallituksen asia, tai Greenpeacen asia tai sen ala-asteen rinnakkaisluokan Pyry-Oraan asia, jolla oli rumia villapaitoja ja joka oli jo 13-vuotiaana kasvissyöjä.

Al Gore...ilmastonmuutoksen Ronald McDonald. Minä ja isomunainen ystäväni suhtauduimme sinuun skeptisesti, ja nyt lahjottaisimme sinulle munuaisemme. Ihmiset luulevat, ettei hyvästä voi tullamainstreamia, koska “massat ovat niin tyhmiä” (tai vielä pahempaa) “koska ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja ahneita”. Me nauramme sellaisille väitteille. Ovatko ihmiset muka jotakin pohjimmiltaan? Paitsi ehkä vähän peloissaan ja pihalla? Ja ehkä, olosuhteiden salliessa, halukkaita hieman ilmaisemaan itseään? Jopa Nietzschen “tahto valtaan” on antropologinen oletus siitä, että ihmiset haluavat pohjimmiltaan ilmaista itseään. Kyse ei ole A:n vallasta B:n suhteen, tai dominanssista. Tahto pahaan on liian voimallinen oletus ihmisen sisäisestä pahasta rationaalisuudesta. Me olemme molemmat sitä mieltä.

Al Gore sanoo elokuvansa lopuksi: tee jotain. Kierrätä. Vaihda hehkulamput energiansäästölamppuihin. Sammuta valot. Syö enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Istuta puu. Äänestä. Asetu ehdolle. Kävele, mene junalla, mene julkisilla. Älä pidä laitteita standby-asennossa. Sillä, sammutatko valon kotoa lähtiessäsi ei ole pelkästään merkitystä. Sillä on valtavasti merkitystä. Ei ole pakko olla looginen ja viimeiseen asti rationaalinen. Ei ole pakko luopua vesivessasta eikä edes lomamatkasta Teneriffalle. On lähinnä ymmärrettävä, että oma toiminta jättää ekologisen jalanjäljen, ja että jalanjälkeä voi kompensoida säästämällä siellä missä voi (aika monessa paikassa voi!) sekä ratkaisemalla arkipäivän kulutusongelmia ekologisesti. Se ei ole erityisen vaikeaa, ja edetä voi askel kerrallaan. Ei ole pakko kierrättää heti kaikkea ja lakata ajamasta taksilla kokonaan, voi aloittaa sammuttamalla valot lähtiessään kotoa. Jo sillä on merkitystä. Henkilökohtainen on globaalisti poliittista, kansainvälinen ilmastokriisi asuu tällä hetkellä etusormeni kärjessä. Naps, sanoo katkaisin. 

Skeptinen passiivisuus ympäristön ja maailman suhteen on henkistä laiskuutta. Laiskuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jäisitkö raapimaan pihalle pyllyäsi, jos vieressä palaisi talo jonka sisällä olisi kaikki ne ihmiset, joita rakastat tai olet koskaan rakastanut? Noh, ehkä jäisit (rakkaus on toisinaan vitsi), mutta ymmärtänet vertauksen. Ihmiset tekevät vauvoja, lämmittävät saunoja ja kuskaavat jälkikasvuaan autoilla ostoskeskuksesta toiseen pleikkarit ja nintendo wiit ständbailla himassa. Ikään kuin he eivät tietäisi, ikään kuin heille ei olisi kerrottu että viiden vuoden kuluttua voi olla että Golf-virta lakkaa, ja Aino-Jennicalta, kestävän rakkauden hedelmältä, lähtee silloin henki.

Skepsis on kuitenkin perseestä siksi, ettei sille ole empiiristä syytä. Skepsis on vastuun ulkoistamista. Al Gorekaan ei pitäisi siitä. Poliitikot vaihtuvat äänestämällä. Pahat korporaatiot kaatuvat, kun niiden tuotteet häviävät kilpailussa. Ympäristömarkkinointi nostaa päätään, mutta niin nostavat kansainväliset ympäristöstandardit ja kulutustuotemerkinnätkin. Kuluttajan ei tarvitse arvuutella että onkohan tämä tsikiitta nyt ookoo kun mainoksessa sanottiin niin, mikäli käytössä on reilun kaupan merkintä, CO2-merkintä (The Carbon Trust), Joutsenmerkki tai esimerkiksi Blauer Engel.

Harvardin yliopiston politiikantutkijat Michael Hiscox ja Nicholas Smyth tekivät hiljattain veikeän empiirisen kokeen todentaakseen, kuinka vastuullista tuotantoa verifioivat tuotemerkinnät vaikuttavat Yhdysvalloissa pyyhkeidenmyyntiin. Hiscox ja Smyth asettivat newyorkilaiseen supermarketiin vierekkäin kaksi koria näennäisesti samanlaisia pyyhkeitä. Toisessa korissa olevat pyyhkeet olivat hieman kalliimpia ja ne oli varustettu “Fair and square” -merkillä. Korin vieressä olevissa esitteissä kerrottiin merkin standardiperusteista, esimerkiksi siitä että pyyhkeen tuotannissa on kunnioitettu työntekijänoikeuksia, ja vakuutettiin että pyyhkeen valmistajan hyvinvoinnista, turvallisuudesta sekä terveydenhuollosta on tuotantoprosessissa huolehdittu. Kilpailevassa verrokkikorissa oli puolestaan edullisempia pyyhkeitä, joissa ei ollut mitään pyyhkeen alkuperästä kertovaa merkkiä. Tulokset olivat hämmästyttäviä: reilun kaupan pyyhkeet paitsi myivät huomattavasti enemmän kuin tavalliset pyyhkeet, niiden myynti myös kasvoi entisestään joka kerta, kun niiden vähittäismyyntihintaa nostettiin. Kuluttajat ilmeisesti tulkitsivat, että hintaerotus “halpaan pyyhkeeseen” oli sitä rahaa, joka käytettiin suoraan vastuulliseen tuotantoon ja työntekijöiden hyvinvoinnin edistämiseen. Kuluttajat halusivat maksaa siitä hyvästä rahaa.

Vastuutalous on niin yrityksille niin houkutteleva markkinaprospekti, että tuotannon standardeja ja kuluttajamerkintöjä valvomassa on oltava kuluttajaviranomainen. Euroopan Unionissa toivoisin komission ottavan tiukemman roolin ympäristömerkintöjen valvonnassa yhteismarkkinoilla. Tahdon lainsäädäntöä sääntöjä, joiden puitteissa olla vastuullinen. Olen siinäkin suhteessa 70-lukulainen.

Minä olen vienyt epäloogisen viherpiipertämiseni brutaalille tasolle - norppasähkön ja pesupähkinöiden lisäksi käytän nykyisin pelkästään kestoterveyssiteitä. Olen ostanut niitä Porthaninkadun Ekolosta, ja olenitsestäni jokseenkin ylpeä. Haluaisin kertoa asiasta isomunaiselle ystävälleni, sillä epäilen että se tekisi häneen vaikutuksen. Haluaisin vähän kehuskella, sillä tapaa jolla ihmiset ovat aina kuvitelleetettä kehuskelen hiljaa teoillani asettaessani tyhjät banaaninkuoret biojätepussiin. Epäilen kuitenkin, että hän näkisi sen läpi. Eikä häntä kiinnostaisi. Sitä ei voisi naamioida edes ekovinkin asuun, sillä hänellä ei ole kuukautisia. 

Kuuntelen Joan Baezia ja ajattelen isomunaisen ystäväni sanoja. Joan Baez oli 1970-luvulla kansalaisaktivisti ja ekoaktivisti. Isomunaisen ystäväni mielestä minulla on Joan Baezin olemus. Joan Baezilla oli särkynyt sydän...Bob Dylan oli paskapää. Minä olen paljon paatuneempi. En ole ollut koskaan mukana mielenosoituksessa, mutta olen keinotellut osakkeilla. En usko kyräilyyn, uskon toimintaan. En usko sissisotaan politiikkaa ja korporaatioita vastaan, uskon maailman muuttamiseen älyllä. Uskon kuluttajaan, äänestäjään, viestijään, kielen muuttumiseen, todellisuuden muuttamiseen ja ihmiseen. Se ei ole optimismia, se on kaikkein kauneinta realismia. Isomunainen ystäväni tietää sen, mutta hän ei pelkää. Isomunainen ystäväni on niin omituinen, hän ei pelkää mitään. Hän ei pelkää edes parempaa tulevaisuutta.