Viininmaisteluhuone

Suuria arvoituksia tulee vastaan jokaisen sisustuslehden sivuilla. Mistä arkkitehtipariskunnat saavat niin paljon massia, että voivat ostaa kartanon keskeltä Helsinkiä ja rakennuttaa sinne huoneen erityisesti viinien maistelua varten? Toinen, oleellisempi kysymys on: miksi?

Jos saisin jostakin sellaisia summia lainaksi, että voisin remontoida itselleni yli 200-neliöisen kaupunkiasunnon Sanomatalon ja Kansallismuseon välille, tekisinkö niin?

Tämä teksti on kirjoitettu sadan euron läppärillä metrossa. Kirjoittamista säestää vastakkaisella penkillä istuva, housuunsa kussut vanha juoppo, joka kiskoo aamukaljaansa räkäisen yskinnän välissä. Tiedän olevani lähempänä häntä, fyysisesti ja henkisesti, kuin viinejään varastoivia sisustussuunnittelijoita. Siitäkin huolimatta, että juon viiniä, en ikinä olutta.

Viininmaisteluhuone on ilmaantunut vasta hiljan arkkitehtien piirustuksiin. Se on ilmiönä sukua toimittaja Ilkka Kariston kauhistukselle, kun hän muutama vuosi sitten havaitsi, että joissakin sanoinkuvaamattomissa ravintoloissa on yhä maustevoita.

Kansakunnan enemmistön elintavat tulevat näet yhä uudelleen yllätyksenä Helsingin ydinkeskustan kultaiseen häkkiin suljetuille toimittajille, suunnittelijoille ja toimittaja-suunnittelijaopiskelijoille.

Kehyskunnissa, maaseudulla, ei-ainakaan-ruutukaavassa ovat ne, joiden taloon ei ole tehty viininmaisteluhuonetta. Ne onnettomat, jotka pitävät melko herraskaisena sitä, että lehtipihvin päällä on maustevoinappi.

Helsingin metron yläpuolella, jossain kaukana, on DINK-arkkitehtien unelma. Kutsuttakoon sitä Kampiksi tai Hakaniemeksi, sama asia. Ja voi kuinka siellä mustan, valkoisen ja teräksen voimin pelkistetyn feng shuin ytimessä vihataankaan niitä toisia, juntteja.

He ovat median, baaripuheiden ja halveksunnan vapaata riistaa. Kaikki nämä kalapuikkoviiksimiehet, keskustalaiset kulttuurisihteerit, Lions Club Kuhmoinen, Nummelan Kisaajat, Olvi Oyj:n hallintoneuvosto. He polttavat öljyä, hakkaavat metsiä, ampuvat hirviä. Nämä kaikki ja jotkut ihan oikeatkin rötökset, kuten seksuaalinen häirintä, kuitataan lähinnä olankohautuksella, koska - kysykää keneltä tahansa ystävältänne Ysibaarissa - ne ovat vain oireita jostain paljon pahemmasta.

Nämä pahat, pahat ihmiset ovat nimittäin rikkoneet tyylitajua vastaan. He elävät väärässä tietoisuudessa.

He syyllistyvät vaatteiden käyttöön niin kuin ne olisivat mitä tahansa vartalon yli vedettyjä kankaita. He syövät ruokaa jäädäkseen henkiin. He kehtaavat tulla onnelliseksi maustevoista, autolla ajamisesta ja saunaillasta. He dekoodaavat ympärillään kieppuvaa semanttista tekstuuria päin vittua. He valittavat Michelin-tähditettyjen ravintoloiden pieniä, kalliita annoksia. Eivätkö he ymmärrä, että ravintolaan ei tulla saamaan ravintoa, vaan elämyksiä?

Luokkaretken toteuttamisen ongelman ydin on tässä. Jos saisin haltuuni rahat, jotka riittäisivät viiltävänharmaan design-utopian luomiseen kävelymatkan päähän ironisen retroilevista suosikkibaareistani, käyttäisin rahat johonkin ihan muuhun. En teettäisi viinikellaria ja erillistä dekantointihuonetta vain sen takia, että tilin saldo viimeinkin mahdollistaa siirtymisen kuuden euron viineistä kahdentoista euron viineihin.

En pysty lukemaan tuotemerkityksiä. Kalapuikot peittävät näkökentän.