Nuoret vihaiset miehet

Tämä teksti kompastui vertauskuvallisiin kengännauhoihinsa. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kirjoittaja ajatteli: "Vittu, mä vihaan nuoria vihaisia miehiä ja etenkin nelikymppisiä sellaisia". Retro-Karhuihin pujotetut naurettavan ylipitkät nauhat karkasivat solmustaan ja jäivät kantapään alle suistaen jokaisen lauseen nenälleen. Ketä yritän huijata?

Sotiemme jälkeen niin 20- kuin 50-luvullakin kirjallisuuden kenttä täyttyi nuorista miehistä ja heidän kiihkeydestään. Monet tuonaikaiset teokset ovat kadonneet tendenssikirjallisuuden hautausmaalle, muutamat elävät yhä. Ne ovat täynnä loisteliasta satiiria ja kritiikkiä. Kirjoittajat itse tuskin kokivat olevansa nuoria tai vihaisia. Jälkimmäistä ehkä, mutta ensimmäistä eivät taatusti koskaan. Jos he olivat nuoria, he edustivat uutta sukupolvea leveänä rintamana. Sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä nuorisoa oli huimia määriä. Nuoret olivat aidosti nuoria ja heidän opponenttinsa ohiammuttuja keski-ikäisiä.

2000-luvulla ikäluokat ovat niin pieniä, että nuoruus ja vain nuoruus auttaa tuomaan kirjailijaa esiin markkinoinnissa. Kun oikeita nuoria ei ole, kynäniekat joutuvat taantumaan. Tuoreet abiturientit huomaavat kauhukseen, että monet esikoisromaanejaan julkaisevat "nuoret" ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi samaan aikaan, kun he itse ovat tapailleet ensimmäisiä askeleitaan neonvärisissä suojapuvuissaan. 36-vuotiaat ikiteinit poseeraavat esseekokoelmiensa kansiliepeissä belgialaisten erikoisoluiden turvottamine mahoineen, hiuksettomine päineen ja skeittilautoineen.

Nuoruuteen ja vihaisuuteen kuuluu ennen kaikkea ajatus isänmurhasta. Edellisen sukupolven opit poltetaan näyttävässä kirjaroviossa ja tuhkien päälle virtsataan laajoissa kaarissa. Selvimmin tätä tekivät omina aikoinaan lapualaiset ja taistolaiset. Sen jälkeen se oli vähän haastavampaa. Etenkin, jos se tehdään kustantajan tilauksesta keski-ikäisenä.

Neljättäkymmentään käyvät oikeistovihreät tuottajamiljonäärit kasvoivat sukukypsiksi, vaan eivät aikuisiksi. Heidät on tuomittu kirjoittamaan auki omaa terapiaansa vielä vuosikymmeniä. Missä on se ahdistava isien ja äitien alistava ideologia, jota vastaan kapinoida, jos olemme itse nyt iäkkäämpiä kuin vanhempamme olivat taistolaisvuosina?

Eräs kylmä totuus on, että 60-70-luvun radikaalit ja dogmaattiset vasemmistolaiset tekivät sen itse. He suorittivat aatteellisen seppukun jo parikymmentä vuotta sitten. Heidän lapsilleen jäi kovin vähän rikottavaa. Sekin vähä jäi tekemättä, kun 90-luvun lama vei kaiken ja vuosituhannen vaihteen it-kupla loput.

Laman varjossa aikuistuneet ovat luultavasti ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan köyhemmin ja ahtaammin. Samalla tämä porukka on ensimmäinen, joka on omia lapsiaan nuorempi.

Kulutusmaitoa

Esteettinen kuluttaminen on tosielämän Da Vinci -koodi. Kuluttajan tulee olla Wenzel Hagelstamin ja Robert Langdonin sekoitus. Kaikkiin tuotteisiin on kätketty merkkejä. Elämäntapoihin on kätketty merkkejä. Ajatuksiin on kätketty merkkejä.

Rahaa ei tarvitse olla niin paljon, että voisi ostaa vaikka viininmaisteluhuoneen. Sen sijaan pitää kehittää tietoisuus, jossa viininmaisteluhuone ei ole älytöntä pröystäilyä tai jotain turhaa, vaan mielekäs, tarpeellinen osa toimivaa kotia.

Sen jälkeen voi elää vuokrayksiössä Pohjois-Haagassa ja ajatella, että olisi mukavaa omistaa viininmaisteluhuone.

Ajat ovat muuttuneet, sano. Ja toisaalta eivät. Koodeja on vain enemmän ja ne vaativat tarkempaa erottelukykyä. Ehkä myös tämän geenin.

Isovanhemmillani oli pienessä talossaan vielä 80-luvulla huone, jota ei käytetty, valaistu tai lämmitetty. Se oli vierashuone. Jos muori-vainaa saisi vielä tallustella joukossamme, hän ei hyväksyisi viininmaistelua missään huoneessa, mutta ymmärtäisi kyllä hyvin, että erityinen vieraanvaraisuustila on taloon tehty.

Vanhemmillani on pyhäastiat. Itse asiassa muutamien perittyjen astiastojen takia myös arkipyhäastiat. Niiden käyttöä säätelee obskuuri protokolla, jonka avulla vieraat ja talonväki voivat arvioida, mikä on itse kunkin asema sosiaalisessa vuorovaikutuskentässä. Kuta kauempaa vieraat tulevat ja mitä korkeampia oppiarvoja heidän käyntikortteihinsa on painettu, sitä kullatummat kahvikupit katetaan pöytään.

Äärettömän hienoja ihmisiä varten saatetaan jopa ostaa konjakkia ja Presidentti-kahvia.

(Tarvitseeko sanoakaan, että itse juon päivittäin parempaa ja kalliimpaa kahvia ja että viinakaappini on tälläkin hetkellä paremmin varusteltu kuin vanhempieni valikoimat viimeiset kymmenen vuotta? Ajat muuttuvat ja itse joudun tarjoamaan vieraille muka-ironisia rahvaanomaisuuksia, sillä tämä tie on nyt kuljettu loppuun.)

Sosiaalisesti kömpelölle ihmiselle vanhan ajan karskit kategoriat ovat helpompia. Ladan saa käynnistettyä kammella ja Lada-kuskin yhteiskuntakelpoiseksi kampaamalla hänen hiuksensa. Jos kengät ovat ehjät, ei tarvitse pohtia loppupäivää, joko Converset olisivat kyllin ironinen hankinta. Pikkutakki päällä tarkoitti, että on herra tai ainakin herran elkeet. siis pikkutakki sinänsä, merkistä viis. Se ostettiin jostain jumalattoman hienosta vaateliikkeestä, kuten Haloselta, ja sitä säilytettiin perintökomuutissa valmiiksi solmitun kravatin kanssa.

Joillakin on lukihäiriö, joillakin on muuten vain vähän torakoita niiden releiden välissä, joiden kautta pitäisi pystyä tulkitsemaan 2000-luvun hienostuneita kategorioita. Huolestuneet poliitikot ajavat kouluihin medianlukutaito-ohjelmia, mutta missä olisi kursseja, joilla opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan omaa sosiaalista ympäristöä?

Viininmaisteluhuone

Suuria arvoituksia tulee vastaan jokaisen sisustuslehden sivuilla. Mistä arkkitehtipariskunnat saavat niin paljon massia, että voivat ostaa kartanon keskeltä Helsinkiä ja rakennuttaa sinne huoneen erityisesti viinien maistelua varten? Toinen, oleellisempi kysymys on: miksi?

Jos saisin jostakin sellaisia summia lainaksi, että voisin remontoida itselleni yli 200-neliöisen kaupunkiasunnon Sanomatalon ja Kansallismuseon välille, tekisinkö niin?

Tämä teksti on kirjoitettu sadan euron läppärillä metrossa. Kirjoittamista säestää vastakkaisella penkillä istuva, housuunsa kussut vanha juoppo, joka kiskoo aamukaljaansa räkäisen yskinnän välissä. Tiedän olevani lähempänä häntä, fyysisesti ja henkisesti, kuin viinejään varastoivia sisustussuunnittelijoita. Siitäkin huolimatta, että juon viiniä, en ikinä olutta.

Viininmaisteluhuone on ilmaantunut vasta hiljan arkkitehtien piirustuksiin. Se on ilmiönä sukua toimittaja Ilkka Kariston kauhistukselle, kun hän muutama vuosi sitten havaitsi, että joissakin sanoinkuvaamattomissa ravintoloissa on yhä maustevoita.

Kansakunnan enemmistön elintavat tulevat näet yhä uudelleen yllätyksenä Helsingin ydinkeskustan kultaiseen häkkiin suljetuille toimittajille, suunnittelijoille ja toimittaja-suunnittelijaopiskelijoille.

Kehyskunnissa, maaseudulla, ei-ainakaan-ruutukaavassa ovat ne, joiden taloon ei ole tehty viininmaisteluhuonetta. Ne onnettomat, jotka pitävät melko herraskaisena sitä, että lehtipihvin päällä on maustevoinappi.

Helsingin metron yläpuolella, jossain kaukana, on DINK-arkkitehtien unelma. Kutsuttakoon sitä Kampiksi tai Hakaniemeksi, sama asia. Ja voi kuinka siellä mustan, valkoisen ja teräksen voimin pelkistetyn feng shuin ytimessä vihataankaan niitä toisia, juntteja.

He ovat median, baaripuheiden ja halveksunnan vapaata riistaa. Kaikki nämä kalapuikkoviiksimiehet, keskustalaiset kulttuurisihteerit, Lions Club Kuhmoinen, Nummelan Kisaajat, Olvi Oyj:n hallintoneuvosto. He polttavat öljyä, hakkaavat metsiä, ampuvat hirviä. Nämä kaikki ja jotkut ihan oikeatkin rötökset, kuten seksuaalinen häirintä, kuitataan lähinnä olankohautuksella, koska - kysykää keneltä tahansa ystävältänne Ysibaarissa - ne ovat vain oireita jostain paljon pahemmasta.

Nämä pahat, pahat ihmiset ovat nimittäin rikkoneet tyylitajua vastaan. He elävät väärässä tietoisuudessa.

He syyllistyvät vaatteiden käyttöön niin kuin ne olisivat mitä tahansa vartalon yli vedettyjä kankaita. He syövät ruokaa jäädäkseen henkiin. He kehtaavat tulla onnelliseksi maustevoista, autolla ajamisesta ja saunaillasta. He dekoodaavat ympärillään kieppuvaa semanttista tekstuuria päin vittua. He valittavat Michelin-tähditettyjen ravintoloiden pieniä, kalliita annoksia. Eivätkö he ymmärrä, että ravintolaan ei tulla saamaan ravintoa, vaan elämyksiä?

Luokkaretken toteuttamisen ongelman ydin on tässä. Jos saisin haltuuni rahat, jotka riittäisivät viiltävänharmaan design-utopian luomiseen kävelymatkan päähän ironisen retroilevista suosikkibaareistani, käyttäisin rahat johonkin ihan muuhun. En teettäisi viinikellaria ja erillistä dekantointihuonetta vain sen takia, että tilin saldo viimeinkin mahdollistaa siirtymisen kuuden euron viineistä kahdentoista euron viineihin.

En pysty lukemaan tuotemerkityksiä. Kalapuikot peittävät näkökentän.