Seuralainen

 

Ystäväni ei tiedä, että vakoilen häntä.

Kävelen iltaisin hänen ikkunansa alle. Mikäli ikkunassa palaa valo, kiipeän vastapäisen talon tuuletusparvekkeelle, mistä näkee suoraan sisään hänen keittiöönsä. Hän näyttää valtavan kauniilta tiskatessaan. Selän ja hartioiden lihakset paljastuvat t-paidan alta, kun hän hankaa tiskiharjalla verkkaisesti lautasia. Selkä muodostaa hartioiden, kyynerpäiden ja ranteiden kanssa monietappisen aaltoliikkeen, jota katsellessani huomaan huojuvani ja tulevani hieman merisairaaksi.

Kun hän tiskaa, näen että iho hänen niskassaan punottaa, ikään kuin jokin tuntematon, alitajuinen agentti hermostossa viestittäisi että häntä tarkkaillaan. Se on selittämättömällä tavalla suloista. Haluaisin koskettaa sitä kohtaa hänen niskassaan. Seison pimeällä parvekkeella, Helsinginkadun suunnalta tuulee ja kuiskaan: olen täällä.

Kerran varjostin häntä läpi koko kaupungin. Olimme olleet konsertissa, jonka päätyttyä erosimme ja lähdimme kävelemään eri suuntiin. Käveltyäni hetken käännyin hetken mielijohteesta ympäri, ja lähdin seuraamaan häntä. En päättänyt koskaan tietoisesti varjostaa, mutta nähtyäni hänen selkänsä kahdenkymmenen metrin päässä en voinut enää valita. Pysyttelin kaukana ja pidin huolen siitä ettei hän huomaa. Risteyksissä piilottauduin talonkulmien ja valomainostaulujen taakse.

Pitkänsillan jälkeen hän pysähtyi sitomaan kengännauhojaan. Hän pyllisti suuntaani tehdessään niin, ja näin hänen takapuolensa hyvin selväpiirteisesti. Se oli luontaisesti aavistuksen lihaksikas, varhaisnuoruudesta pyöristynyt, ei erityisen huollettu takapuoli. Sellainen takapuoli, joka on peitetty näennäisen huolimattomasti farkkuihin ja joka sanoo: minua käytetään vain ja ainoastaan istumiseen. Kieltäydyn olemasta soma. Haluan että minua kutsutaan varmuuden vuoksi “perseeksi”. Minulla ei ole koskaan leikitelty eikä minua ole koskaan silitelty tuntikaupalla, tai suudeltu kaikkialta, tai kutiteltu sulalla. Purin itseäni vahingossa kieleen.

Isomunainen ystäväni ei ole suinkaan ensimmäinen henkilö, jota seuraan. Olen vakoillut ja varjostanut koko aikuiselämäni, toisinaan suunnitellusti, toisinaan kohtalon oikusta, vaikka en tiedä uskonko varsinaisesti kohtaloon, tai etenkään sen oikkuihin. Eräänä kesänä Pariisissa varjostin Jean-Paul Gaultieria. Kohtasin hänet sattumalta G20-supermarketissa Rue St. Gillesilla, ja hän hymyili minulle. Poistuttuaan kaupasta hän lähti kävelemään kohti länttä ja varjostin häntä melkein Républiquelle asti. Hän kantoi vasemmassa kädessään juuri ostamaansa San Pellegrino -pulloa ja puhui oikealla kädellä kännykkäänsä. Hän pysähtyi kaikkien kukkakauppojen näyteikkunoiden kohdalla, aivan kuten minulla on tapana. Erään kukkakaupan edessä hän penkoi taskujaan ja pudotti kolikon. Poimin kolikon, ja laitoin sen taskuuni. Myöhemmin samana kesäni heitin sen erääseen toivomussuihkulähteeseen Versaillesin lähellä, ja toiveeni toteutui. Se oli Jean-Paul Gaultierin siunaus.

Vakoilu, tarkkaileminen ja katseleminen varjoista on sekoitus seikkailua, diskreettiä voyeurismia, sekä mielikuvituksella höystettyä ihailua. En koskaan vakoilisi typerystä tai jotakuta, josta en pidä. Vakoileminen ei ole kostamista tai kiusaamista, se on imartelua, ihailua ja fantasiaa. Tullakseen vakoilluksi on oltava mielenkiintoinen. Kuinka moni ihminen on urbaanissa ärsykeviidakossa riittävän mielenkiintoinen, jotta varjostaminen maksaisi vaivan? (Vain ärsyttävät idiootit vastaavat itse esittämiinsä retorisiin kysymyksiin.) Hienovarainen vakoileminen on eräänlainen, eittämättä hieman perverssi mutta yhtä kaikki vilpitön kunnianosoitus.

Kaikkein yleisin harhakuvitelma sekä kaikkein harmillisin väärinymmärrys on se, että varjoissa lymyävällä vakoojalla olisi valtaa tai etulyöntiasema suhteessa vakoiltavaan. Se, jota varjostetaan, päättää mitä vakoojalle tapahtuu ja mistä vakooja löytää itsensä viiden minuutin kuluttua. Varjostaja menettää fyysisen vapautensa - ensin näennäisesti, sitten konkreettisesti. Mitä kiehtovampi vakoiltava, sitä salakavalampi autonomian menetys. Mitä magneettisempi vakoiltava, sitä brutaalimpi valta-asetelma. Britney päättää, mitä Ilta-Sanomien etusivulla on huomenna. Elämä incognitona Santa Monica Boulevardilla on ikuisesti mennyttä, mutta let’s face it: Britney päättää.

Koska olen vakooja, fantasioin siitä, että tulisin vakoilluksi, ja saisin, edes hetkeksi, käyttööni objektin valta-aseman. Kaikista vakoilufantasioistani utopistisin ja hekumallisin on se, että osuisin jonakin päivänä mestarivakooja Sophie Callen haaviin.

Sophie Calle (s. 1953) on ranskalainen valokuvaaja, kirjailija ja taiteilija, jolla on pitkä professionaalinen historia vakoilun saralla. Loppuvuodesta 1979 Sophie tapasi Pariisissa taidenättelyn avajaisissa komean miehen nimeltään Henri B., jota Sophie ryhtyi varjostamaan ja valokuvaamaan. Sophie seurasi Henriä Venetsiaan asti, ja valokuvasi kohdettaan kaukaa: selkää, varjoprofiilia kahvilassa, lehtiä joita Henri B. oli lukenut ja kahvikuppeja joista tämä oli juonut. Kuvien oheen Sophie kirjoitti tekstiä havainnoistaan: mitä Henri oli tehnyt, miltä se oli Sophiesta tuntunut, millä tavalla varjostaminen oli tapahtunut sekä mitä sitä oli seurannut. Sophie Caille analysoi myös omaa suhdettaan valtaan, varjostettavan viekoittelevuuteen ja omaan alisteiseen asemaansa - ...the awkward way he's hiding his surprise, his desire to be master of the situation. As if, in fact, I had been the unconscious victim of his game, his itineraries, his schedules... Varjostajan alistuneisuudessa on jotakin seksuaalista, jopa hieman masokistista.

Jean Baudrillard ja Sophie Calle kokosivat Henri B:n tapauksesta teoksen nimeltään Suite Vénitienne/ Please Follow Me, joka käsittelee tarkkailun anatomiaa sekä varjostamiseen liittyvää mielikuvitusta. Samalla tapaa kuin isomunaisen ystäväni takapuoli puhui minulle melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle kadulla, Sophien varjostusleikki Venetsian labyrintinomaisessa keskustassa muuttui ritualistiseksi valokuvaamiseksi, johon sekoittui fantasiaa. Sophien sinänsä konservatiivisista mustavalkokuvista ei käy ilmi Henri B:n kasvoja tai tuntomerkkejä, hän on vain varjo, takki, selkä sekä sekalainen kokoelma kahviloita, rakennuksia, ravintoloita ja reitti- sekä kulutusvalintoja. Kyse ei ole siitä, kuka Henri B. on. Henri B., kuvien nimimerkki, ei oikeastaan ole kukaan. Jean Baudrillard toteaa: "To shadow another is to give him, in fact, a double life, a parallel existence. Any commonplace existence can be transfigured (without one's knowledge)... It is this effect of doubling that makes the object surreal in its banality...”

Vakoilu, mikäli se suoritetaan hienotunteisesti, ahdistelematta sekä paljastamatta kohteen yksityiselämää koskevia detaljeja ulkopuolisille, on puhdasta todellisuussimulaatiota. Tarkkailtavasta tulee itsensä lisäksi joku muu: tarkkailtava, jolle tarkkailija on keksinyt tarinan. Vakoilu ja varjostaminen käsitteinä sisältävä ehdon siitä, että kohteen lähelle ei tulla. Kun kohteen lähelle ei voi tulla, asioille on annettava merkityksiä riippumatta kohteelta saadusta tiedosta. Kohteesta tulee mielikuvitusolento, simuloidun rakkauden kohde, fyysisten tapahtumapuitteiden tukemaa fantasiaa ja siksi fantasiana parempaa kuin pelkkä kirjan lukeminen kotona.

Kun Henri B:lle selvisi että Sophie Calle on varjostanut häntä Venetsiassa kameran kanssa, hän hermostui ja uhkasi oikeustoimilla. Henri B. ei tajunnut, ääliö, etteivät kuvat kertoneet hänestä. Ettei koko tarina kertonut hänestä. Ja että ainoa henkilökohtaisesti otettava osio koko projektissa oli etuoikeus päätyä varjostajan kohteeksi. Etuoikeus olla muusa, inspiraation lähde ja todellisuussimulaation innoittaja. Ajattelen isomunaista ystävääni - hermostuisikohan hän, jos tietäisi että katselen häntä tuuletusparvekkelta? Ehkä. Entäpä, jos hän avaisi keittiön ikkunan, heiluttaisi kättään ja huutaisi: tule tänne! Menisinkö? En tiedä.

Sophie Calle joutui salapoliisityönsä vuoksi vaikeuksiin toisenkin kerran. Vuonna 1983 Sophie löysi kadulta osoitekirjan, jonka sisällön hän kopioi valokopiokoneella ennenkuin palautti sen anonyymisti omistajalleen. Osoitekirjan sisällön avulla Sophie ryhtyi hahmottelemaan kirjan omistajan ääriviivoja, ja perusti aiheesta valokuvakolumnin sanomalehti Libérationiin. Valokuvissa Sophie kuvasi osoitekirjan osoitteita, ravintoloita ja ihmisiä, ja pohdiskeli kirjan omistajan “Pierre D:n” henkilöhahmoa. Myöhemmin kävi ilmi että Pierre D, oikealta nimeltään Pierre Baudry, oli valokuvaaja, joka oli ollut koko Libérationin kolumnin ilmestymisen ajan kuvauskeikalla Norjassa, ja joka palattuaan Pariisiin raivostui Sophien tempauksesta niin paljon että julkaisi omin lupineen tästä käsiinsä saamansa alastonkuvan.

Teko tavallaan tuhosi Pierre Baudry -polon, joka myöhemmin totesi että valokuvaajana hän ei ole koskaan tahtonut rangaista kohteitaan tai kostaa. Ymmärsikö Pierre, ettei Sophiekaan ollut tahtonut rangaista tai kostaa? Pierre D. oli fantasiaa. Pierre D. oli urbaani salapoliisitarina. Pierre D. ei ollut Pierre Baudry, vaan osoitekirjan omistaja, kiehtova muusa, josta ei koskaan paljastettu liikaa. Minä en koskaan paljastaisi blogissani isomunaisesta ystävästäni liikaa. Onko hän edes olemassa? Olivatko Henri B. ja Pierre D. olemassa? Kahdesta edellisestä Jean Baudrillard luultavasti sanoisi: he olivat olemassa samalla tapaa kuin vaikkapa Michael Jackson on olemassa, tai Maggie Simpson tai astronautti avaruusasemalla. Baudrillard sanoo: "the very definition of the real becomes: that of which it is possible to give an equivalent reproduction". En tiedä, olenko onnistunut siinä isomunaisen ystäväni suhteen, joten en ole oikeastaan varma, onko hän olemassa.

Sophie Callen voyeristisiin ansioihin kuuluu se, että havainnointinsa ohella hän on vuosien varrella paljastanut itsestään runsaasti intiimejä yksityiskohtia, muun muassa kuvaamalla punaista puhelinta, johon hänen poikaystävänsä soitti 25. päivä tammikuuta vuonna 1985 ilmoittaakseen että heidän suhteensa on ohi. Punaisen puhelimen ympärille Calle keräsi kuvasarjan Douleur exquise/Exquisite pain, joka kertoo äärimmäisestä henkilökohtaisesta kivusta. Kuvasarjassa myös Sophien ystävät dokumentoivat elämänsä kivuliaimpia hetkiä yksi kerrallaan, paikkoja, osoitteita, asuntoja, esineitä ja dokumentteja, jotka liittyvät siihen hetkeen, jolloin he ovat kokeneet elämänsä suurinta henkistä kipua.

Pohdin: todellisuuden simulointi vakoilemalla, varjostamalla ja lisäämällä joukkoon fantasiaa, on voyerismia. Alastoman naapurin katseleminen on voyerismia. http://www.perezhilton.com on voyerismia. Katselija tietää, että kohde on simuloitu, mutta nauttii siitä silti. Sophie Calle on voyeristi, joka maksaa tirkistelynsä universumille takaisin paljastamalla itsensä ja oman kipunsa. Sophie Calle on tavallaan reilumpi ja oikeudenmukaisempi kuin minä olen koskaan ollut, tai koskaan osaisin olla. Vaanin varjoissa, kulman takana ja pimeällä tuuletusparvekkeella, kuiskailen yöhön ja fantasioin ilmaiseksi. Varastan isomunaisen ystäväni viattomuutta. Jean Baudrillardin mukaan viattomuus on kaikkein suurin afrodisiakki. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta haaveilen silti siitä että hän tiskaisi joskus kokonaan alasti.