Rakkautta ironian varjossa

Radio paahtuu keittiön ikkunalla. Kesäiset auringonsäteet pommittavat laitteen mustaa muovikuorta. Vast'ikään perustettu Iskelmäradio-niminen kanava lähettää nimensä mukaista musiikkia. On vuosi 2001 ja juuri nyt soitetaan Matin ja Tepon comeback-hitti, Ensimmäinen. Tämä on parasta tiskaamismusiikkia. Puoliso rientää keittiöön parilla askeleella. Seuraa railakas ja kovaääninen musiikkiesitys näkymättömälle yleisölle koko sillä energialla, jota vasta puolitoista vuotta seurustelleella parilla voi olla.

Ja eräänä päivänä Ensimmäinen ei soikaan. Sillä hetkellä käy selväksi, että suhde tähän biisiin ei ollutkaan ironinen. Se oli ihan sitä itseään. Se oli rakkautta.

Perinteinen kotimainen iskelmä ei ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellisen kehnoa musiikkia. Se on yleensä kohtuullisen taidokkaasti tuotettua. Soittajat ovat ammatti-ihmisiä ja viisunikkarit tietävät vallan mainiosti, miten riimit laitetaan jengoilleen.

Silti iskelmän perimmäinen erinomaisuus on musiikin ulkopuolella hämärillä metatasoilla. Kun kuuntelemme Jamppa Tuomisen kappaletta Pikku Merja, mitä kuuntelemme?

Maalta muutti kaupunkiin
myös naapurini Merja
Minuun lähtö sattui niin
mä häntä rakastan

Lapsuudesta saakka kun
ystäväin hän oli mun
Annoimme myös lupauksen:
Ois tiemme yhteinen

Suomalainen molli-iskelmä on aina ensi kuulemalta naurettavaa. Pikku Merja ei tee poikkeusta. Silti jossain vaiheessa kymmenennen kuuntelukerran jälkeen - melodian ja sanojen tartuttua päähän - nauru kuolee huulille.

Timo Hämäläisen säveltämä ja sanoittama Pikku Merja on tehty vuonna 1984. Puhutaan ajasta, jolloin maaltapaon ensimmäinen kausi on jo ohi. Suomalaiset ovat perhe kerrallaan palaamassa Göteborgista uusine Volvoineen. Paniikki on väistymässä ja nyt voidaan tutkia, mitä tuli tehtyä. Lähiöiden, maaseudun ja miehen ahdistus on alkanut avautua. Juha "Watt" Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä on ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin.

Vierellein sua kaipaan niin
Mikset vastaa kirjeisiin
Etkö enää muistakaan
sä poikaa korpimaan?

"Salokylän pikku Merja, tule takaisin", laulaa Jamppa heleällä äänellään, josta hän oli eläessään kuuluisa. Kappale kertoo pohjimmiltaan sen kaikkein perinteisimmän tarinan jonnekin Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan väliin asumaan jääneestä vanhastapojasta. Laulaja on melankolinen tavalla, josta Mika Waltari voisi olla ylpeä. Hän ei haaveile itsetuhosta. Alkoholillakaan ei ole osuutta asiaan. On vain inha kohtalo, etelän kaupunkien loisto, joka houkutteli naapurin kivan tytön pois. Mies ei huuda, vaan puhuu kaipuutaan salaa itsekseen. Mies masturboi. Hän itkee masturboidessaan.

Täällä sinua mä ootan
tuntein lämpimin

Mutta onko Pikku Merja tehty harvenevalle savolaisyleisölle Järvi-Suomen kaskipelloilla? Kappaleen kohdeyleisö taitaakin olla Merja itse. Ja Merjan sukulaiset. Ehkä myös Merjan sulhanen, joka kappaleen ulkopuolella sittenkin otti ja muutti pois Salokylältä. Loppujen lopuksi yleisö olemme me, alkuperäiskaupunkilaiset tai toisen polven suburbaanit.

Suomi-iskelmä on kohonnut metatasolle. Me tarkkailemme kappaletta kuuntelevia pikkumerjoja, vanhempiamme ja maaltamuuttajia tarkkailemassa juuriaan. Me tarkkailemme köyhänä alkoholistina Playa del Inglesissä kuollutta Jamppa Tuomista ja syytöksiä lasten seksuaalisesta ahdistelusta. Nostalgian kohteen ei tarvitse olla olemassa ollakseen totta. Se tekee iskelmämusiikin aitoudesta kaksinkertaista. Tällä musiikilla on jurrinen, kömpelö junttiyleisönsä sekä tätä yleisöä ja sen aitoutta ihaileva postmoderni tarkkailijakunta. Loppujen lopuksi ihailu on sinänsä sitä itseään, silkkaa ihailua.

Pikku Merja on myös erinomainen karaokelaulu.