Askeetikon päiväkännit

Vaihtoehtojen lisääntyessä lisääntyvät myös tekemättömät asiat. Olemme itse kukin luonteeltamme, opetetusti tai geneettisesti, suorituskeskeisiä. Niinpä asioiden tekemättömyys ahdistaa. Suorituspaineet kasvavat. Kutsuvat sitä myös kokemusten hakemiseksi. Kuta enemmän mahdollisuuksia, sitä pienempi prosentti niistä varmasti toteutuu.

Ajatellaanpa vaikka suorohommia, kuten Kalle Päätalo sen ilmaisee. Pienessä kylässä voi kahta tytärtä pökkimällä saada lääninsonnin maineen. Toista se on urbaanissa maisemassa. Ja kismittäähän se. Seksielämäni ei vieläkään ole kyllin laajalti tunnustettua, sillä yksistään Helsingissä on sadointuhansin tyttöjä ja poikia, joita en ole edes suudellut sukupuolielimeen. Vaikka kellistäisi joka ilta alleen uuden ihmisen, olisi vuodessa ehtinyt käydä läpi vain 0,02 % Manhattanin väestöstä - puhumattakaan saaren miljoonista turisteista. Lievestuoreella sama määrä vastaisi yli 14 prosenttia kelpo laukaalaisista. Siinäpä vasta roustoomista!

Itsemurhat tehdään keväällä ja kesällä juuri siksi. Talven jälkeen avautuu liikaa ovia, joista pitäisi kaikista käydä. Vittu, kun niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea? Missä sitä köyttä...?

Luostari on viimeinen pakopaikka ennen itsemurhaa. Me ihailemme, jos ihailemme, munkkeja heidän kieltäymyksessään. Tosiasiassa askeetikot vain pakenevat omaa heikkouttaan panemalla pään pensaaseen sen sijaan, että nuolisivat sitä. Rasputin oli, jos uskomme Eduard Radzinskia, askeetikon vastakohta. Hän oli seksuaalisuuttaan hallitseva mies, joka kieltäytyi yhdynnöistä, vaikka ja koska kaikki pääkaupungin yläluokan naiset tyrkyttivät itseään hänelle. Ja hän hakeutui tilanteisiin, joissa kiima oli korkeimmillaan. Vain "herkistääkseen" itseään. Mutta hän olikin hullu.

Tappio vai kunniakas vetäytyminen, henkinen Dunckerque. Ahdistusta on vaikea päihittää kuluttamista lisäämällä. Ja jos ei ole Rasputinin karaistua luonnetta, luostari kutsuu.

Suomalaisen tapaluterilaisen munkkipossun kelja on kesämökki. Kun lähimpään naapuriin on kilometri, lähimpään kauppaan kahdeksan ja lähimpään baariin kaksitoista kilometriä, askeesi alkaa hiipiä tarpeeksi lähelle. Sauna ja mökki lämpenee puulla, ruoka valmistuu kaasulla ja valot toimivat aurinkoenergialla. "Mihin menisin tänä lauantaina brunssille ja kenen kanssa" -kysymys vaihtuu halkoliiterireissuksi.

Luolassa heinäsirkkoja popsivasta hermeetikosta on silti matkaa 2000-lukulaiseen suomalaismökkeilijään. Kumpaakaan moittimatta. Mobiilin telekommunikaation ja asfaltoitujen teiden aikana mukavuudet ovat vaivattomasti saatavilla eikä naapurimökin 20-vuotiaan kesävieraan kanssa flirttailua edes haluaisi välttää. Viiniäkin myydään nykyään kätevissä kolmen litran annoksissa.

Avainsana on siis ylenpalttisten vaihtoehtojen karsiminen. Sosiaalisuusvietti pääsee hermolomalle ja aivot joutuvat askaroimaan välillä myös oikeiden kysymysten parissa.

Tämä ei tietenkään ole universaalia käyttäytymistä edes Suomen kokoisessa täivaltiossa. ASPM-geenin 5800 vuotta vanhan mutaation levinneisyyttä maassamme ei liene tutkittu, mutta räjäyttäisikö se suorastaan päätä, jos kävisi ilmi, että se on näillä lakeuksilla suhteellisesti harvinaisempi kuin Skandinaviassa ja Manner-Euroopassa? Se selittäisi kulttuuritekijän lisäksi mökkikulttuuria. Ja sitä, että toiselle Helsinki on ahdistavan pieni tuppukylä, kun taas toinen kaipaa sieltäkin landelle.

Kesämökin paras piirre on silti se, että sieltä pääsee myös kotiin, kaupunkiin.

Korruptoi lähimmäistäsi oikein

Suomen kansa ei ole koskaan ollut pahoillaan valitsemansa johdon korruptiosta. Taito ottaa vastaan saunailtoja, konjakkikarahveja ja ruskeita kirjekuoria kertoo, että valittu vallankäyttäjä on kyvykäs ihminen eikä katsele sormi pyllyssä, kun vuorineuvokset mälläävät kansallisomaisuudella. Poliitikko valvoo omia etujaan; hänellä on resursseja valvoa meidän etujamme. Jos kansanedustaja ei saa vedettyä edes omalle kesämökilleen pikitietä, miten hän pystyisi saamaan sen aikaan minun mökilleni?

Keskustapuolue on vanha alkiolainen liberaalipuolue[1], jossa yksityisen talouden hyödyntämistä ei ole koskaan pyritty problematisoimaan. Rahoituspohjan on oltava vahva ja se, mitä ei talonpojilta saada, haetaan yrityksiltä. Tukijoiden löytäminen ei tietenkään ole aivan helppoa, kun Osuuspankin ja SOK:n tapaiset pellervolaiset osuusliikkeetkin ovat jo ajat sitten loikanneet toisten suurten konsernien kintereillä lapioimaan rahaa Kokoomuksen laariin. Onneksi on silti keskisuuria yrityksiä, joilla on halua vaikuttaa asioihin.

Mutta todellakin: vaalirahoituksen järjestäminen maakuntasarjan kärkimiehiltä ei ole mitenkään huonosti junailtu. Palvelusektorin työnantajat kun ovat tunnetusti nuukaa väkeä eikä Tokmannin tai Maskun yhteiskuntasuhdebudjetteja voida edes vitsinä verrata energia- ja vientiyritysten vastaaviin. Tuen kanavoiminen maaseudun elinkeinorakennetta kehittävän järjestön kautta osoittaa lisäksi innovatiivisuutta molemmin puolin. Wikipedian tietojen mukaan Kehittyvien maakuntien Suomen tavoitteena on "ylläpitää Suomen maakuntien vetovoimaisuutta, aktivoida kansalaiskeskustelua ja lisätä äänestysaktiivisuutta". Kaksi kolmesta, ei ollenkaan huono veto Sukarilta ja Kakkoselta.

Sanonta, jonka mukaan kiinnijääminen on pahempi rikos kuin se, mistä jäädään kiinni, ei täsmälleen ottaen sovi vaalirahoitusskandaaliin. Joskus vuotaminen on ainoa keino viestiä äänestäjälle, että puolue on elossa ja toimii. Vauraan yrittäjän tuki poliitikolle kannattaa tuoda esiin aina silloin tällöin. Se on myös henkistä pääomaa, lainakarismaa. Suomalaiset arvostavat kaikkien muiden ihmisten tavoin omalla työllään vaurastuneita ja inhoavat samaan hengenvetoon poliitikkoja. Toisin sanoen mesenaatti on taiteilijan tärkein työväline. Ei sillä ole väliä, kuka maalaa, vaan sillä, kuka taulut ostaa. Timo Kalli saattoi yrittää jotain tähän suuntaan. Ja sitten tuli ongelma.

Väärin vuodettu. Väärin lahjottu.

Yleisradio on Keskustan käsissä, mutta sen toimittajat eivät. Perinteisesti huonot mediasuhteet alkoivat näkyä nopeasti. Helsingissä ja Tampereella toimittajat ovat lähtökohtaisesti kokoomuslaisia ja vihreitä, jotka inhoavat keskustalaisuutta liki fasistisella tavalla. Osa myös sympatisoi Vasemmistoliittoa ja jotkut yleläiset jopa demareita. Provinssikaupungeissa tilanne on toinen ja jopa pahempi: Keskisuomalainen-konsernin sanomalehdet luulevat edustavansa aitoa keskustalaisuutta, jolloin puoluejohto on kampitettava kerettiläisyyden takia.

Niinpä Keskustan mediapeli ei onnistu. Syntyy kuva tökeröstä lahjonnasta, lihavien öykkäri-isäntien ja Puukko-Sukarin junttivallasta. Selittely-yritykset pahentavat tilannetta. Armeijasta asti on opittu, että "selventäminen" on väline, joka kuuluu lintsarin kalupakkiin. Yksinkertainen kuvio muuttuu jokaisen sivulauseen myötä yhä epäuskottavammaksi. Kansalaiset alkavat epäillä, että poliitikot pitävät heitä niin tyhminä, että mikä tahansa veruke menee läpi. Mielikuvat kabineteissa juonituista sulle-mulle-kaupoista ruohottuvat ja rämettyvät. Poliitikot eivät olekaan enää liike-elämän edustajien kanssa samanarvoisia neuvottelukumppaneita, vaan halpahalleissaan kiinalaista krääsää myyvien nousukkaiden alttiita juoksupoikia. Pääministeri mankumassa puolta kymppitonnia would be -tyttöystävälleen... Ydinvoimalobbarit ja Töölönlahden grynderit kiristelevät hampaitaan ammatillisesta myötähäpeästä.

Ongelma? Se ei ole eettinen, vaan esteettinen. Äänestäjä-kuluttajat Kuusamosta Punavuoreen kiroilevat tapahtumasarjan huonoa muotoilua. Keskustan tyylitaju on hukassa. Aivan kuin hallitusohjelma olisi kirjoitettu Comic Sansilla. Ehkä onkin. Elokuvien ja maailmankirjallisuuden kuvaama Manner-Euroopan tai Yhdysvaltain itärannikon lahjonta on hienostunutta, suomalainen voitelu ainoastaan mautonta. Likaista rahaa. Laatu korvataan määrällä, mutta kun määräkin on niin mitättömän pieni. Kuulemme päissämme, miten Jacques Chirac lukee rakastajattarilleen tuoreinta ranskannosta KMS:n vaalirahoitusskandaalista. He ottavat lisää hyvää ja kallista punaviiniä (jota he eivät itse maksa) ja nauravat pilkallisesti. Suomi-kuva! Suomi-kuva!

Mutta mitä voi odottaa valtioneuvostolta, jota vetää Matti Vanhanen? Tämä, jonka mielestä ravinto on silloin kohdallaan, kun siitä poistetaan tomaatti, sipuli ja juusto.

---

[1] Kyllä, vähän niin kuin vihreät nykyään. Ette kai, porvarit, kuvitelleet, että Kokoomus olisi vanhasuomalaisena rojalistipuolueena pannut tikkua ristiin liberalistisen maailmankuvan puolesta? Maalaisliitto ja itse asiassa suomalainen maaseutu edusti jonnekin sota-aikaan asti Ranskan suurta vallankumousta tässä maassa, kun kokoomuslaiset hajaantuivat kieliriitoihin ja kansalliskiihkoon.

Jääkiekon MM-kisat

1994. Kuka muistaa? Kikka äänitti albuminsa Ota vaatteet pois. Suomen työttömyysaste oli Eurostatin mukaan 16,6 %. Työllisyysaste oli 62,4 %. Vuoden hahmoja olivat rannikkotykistöstä karannut murhamies Mika Muranen ja poliisin piirittämä, niin ikään murhaaja, Ilpo Larha. Sekä ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti, Martti Ahtisaari, joka voitti Elisabeth Rehnin kahdesta syystä: oli mies ja uskovainen.

Ihmiset hakivat Virosta halpaa kinkkua sekä syötäväksi että pantavaksi. Kansallistunnetta rakennettiin vertaamalla köyhää Suomea vieläkin köyhempiin etelä- ja itänaapureihin. Vauras Ahvenanmaa yritti kasvattaa itsenäisyyttään omalla rahayksiköllä, taalerilla.

Mutta laman selkä taittui. Kaikki kävi lyhyessä ajassa. Työllisyys kasvoi, EU-jäsenyys toteutui ja sitten tapahtui jotain suurta.

Keväällä 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti mestaruuden.

Voitonjuhlia ja siihen liittynyttä suursuomalaista uhoa on sittemmin pidetty mauttomuuden huippuna. Talvisodan 105 kunnian päivää, Adolf Ehrnrooth ja Tarton rauhan rajat olivat kaikkien huulilla yhdessä J. Karjalaisen Sankarilaulun kanssa.

Silti – ketä voidaan syyttää huonosta mausta, kun ihmiset alennustilassaan tarttuvat mihin tahansa oljenkorteen saadakseen jotain aihetta omanarvontuntoon? Viisivuotisen alamäen, rakennetyöttömyydeksi vaihtuneen suhdannetyöttömyyden ja velkavankeuden jälkeen heikoinkin signaali kelpaa herättämään toiveikkuutta.

Vieläkin tärkeämpää on huomata, että ne, joita lama ei koskaan omassa elämässään koskettanut, olivat heti – ja ovat yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin – kärkkäimmin kritisoimassa lätkäkullan juhlintaa. Kun sosiaali- ja työvoimaviranomaisten uhkailujen alla vuosikausia eläneet syrjityt syöksyvät kadulle laulamaan Den glider iniä, nämä viranomaiset itse tuhahtelevat, lapsineen ja naapureineen, hyvinhoidettuihin nokkiinsa. Voiko kansakunta enää kaunopuheisemmin jakaantua rahvaaseen ja eliittiin?

1994 on laman ankarin ja viimeinen vuosi. A-virus iskee syksyllä ja kaataa kansaa petiin. Kaamos ja vittumainen talviviima peittävät tyhjentyneet tissibaarit ja kirpputorit. Tautia itselääkitään venäläisellä metanolilla kimpassa vuokratun lähiökaksion nurkassa, kaljakorista ja trukkilavasta tehdyn pöydän ääressä. Itku pyrkii ulos pirtun ja tulehduksen runtelemasta kurkusta. Ja sitten tulee kevät! Se ensimmäinen laman jälkeinen auringonnousu vuonna 1995. Työpaikkoja tarjotaan varovaisesti palveluissa ja teollisuudessa. Matkapuhelimia, tietokoneita ja nettiyhteyksiä alkaa ilmaantua keskiluokkaan. Pilvet väistyvät, talouden trendit kääntyvät nousuun ja korot laskuun. Televisiot laitetaan päälle ja katseet kohdistuvat Globeniin.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut nimittäin pidetään Ruotsissa, polkkapossujen ja piparkakkujen maassa. Suomi lähettää kisoihin nuoren joukkueen, jolta ei odoteta liikoja. Se on kuin Suomi itse. Onhan 90-luku ja suurten ikäluokkien lapset kasvavat juuri nyt aikuisuuteen. Enemmänkin. Joukkue on Suomi sellaisena kuin Suomi oikeasti on. Sen nälkäisimmät nuoret ovat vasta täysi-ikäistyneitä Turun Palloseuran pelaajia suoraan venäläisen Vladimir Jurzinovin kiekkoakatemiasta. Kun päävalmentaja on ruotsalainen Curt Lindström, joukkuetta voidaan pitää positiivisena Suomena, joka on Ruotsin ja Venäjän fuusio, ei jakojäännös. Kaikesta nationalistisesta möykästä huolimatta lätkäkulta 1995 tuo suomalaisten tietoon sen tosiasian, että tämä maa nojaa hyvässä ja pahassa molempiin suuriin naapureihinsa.

Jääkiekon MM-voitto osuu täsmällisesti siihen nousuun, joka on juuri alkanut. Se vahvistaa sitä ja vahvistuu itsekin. Kun surkeat suomalaiset juhlivat lätkäkultaa, he juhlivat omaa voittoaan talouslamasta. Siinä ei voi olla mitään pahaa.

---

Jääkiekon MM-kisat 2008 käydään 2.-18.5. Kanadassa. Pelejä voi seurata Yleisradion nettisivujen kautta.

Rakkautta ironian varjossa

Radio paahtuu keittiön ikkunalla. Kesäiset auringonsäteet pommittavat laitteen mustaa muovikuorta. Vast'ikään perustettu Iskelmäradio-niminen kanava lähettää nimensä mukaista musiikkia. On vuosi 2001 ja juuri nyt soitetaan Matin ja Tepon comeback-hitti, Ensimmäinen. Tämä on parasta tiskaamismusiikkia. Puoliso rientää keittiöön parilla askeleella. Seuraa railakas ja kovaääninen musiikkiesitys näkymättömälle yleisölle koko sillä energialla, jota vasta puolitoista vuotta seurustelleella parilla voi olla.

Ja eräänä päivänä Ensimmäinen ei soikaan. Sillä hetkellä käy selväksi, että suhde tähän biisiin ei ollutkaan ironinen. Se oli ihan sitä itseään. Se oli rakkautta.

Perinteinen kotimainen iskelmä ei ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellisen kehnoa musiikkia. Se on yleensä kohtuullisen taidokkaasti tuotettua. Soittajat ovat ammatti-ihmisiä ja viisunikkarit tietävät vallan mainiosti, miten riimit laitetaan jengoilleen.

Silti iskelmän perimmäinen erinomaisuus on musiikin ulkopuolella hämärillä metatasoilla. Kun kuuntelemme Jamppa Tuomisen kappaletta Pikku Merja, mitä kuuntelemme?

Maalta muutti kaupunkiin
myös naapurini Merja
Minuun lähtö sattui niin
mä häntä rakastan

Lapsuudesta saakka kun
ystäväin hän oli mun
Annoimme myös lupauksen:
Ois tiemme yhteinen

Suomalainen molli-iskelmä on aina ensi kuulemalta naurettavaa. Pikku Merja ei tee poikkeusta. Silti jossain vaiheessa kymmenennen kuuntelukerran jälkeen - melodian ja sanojen tartuttua päähän - nauru kuolee huulille.

Timo Hämäläisen säveltämä ja sanoittama Pikku Merja on tehty vuonna 1984. Puhutaan ajasta, jolloin maaltapaon ensimmäinen kausi on jo ohi. Suomalaiset ovat perhe kerrallaan palaamassa Göteborgista uusine Volvoineen. Paniikki on väistymässä ja nyt voidaan tutkia, mitä tuli tehtyä. Lähiöiden, maaseudun ja miehen ahdistus on alkanut avautua. Juha "Watt" Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä on ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin.

Vierellein sua kaipaan niin
Mikset vastaa kirjeisiin
Etkö enää muistakaan
sä poikaa korpimaan?

"Salokylän pikku Merja, tule takaisin", laulaa Jamppa heleällä äänellään, josta hän oli eläessään kuuluisa. Kappale kertoo pohjimmiltaan sen kaikkein perinteisimmän tarinan jonnekin Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan väliin asumaan jääneestä vanhastapojasta. Laulaja on melankolinen tavalla, josta Mika Waltari voisi olla ylpeä. Hän ei haaveile itsetuhosta. Alkoholillakaan ei ole osuutta asiaan. On vain inha kohtalo, etelän kaupunkien loisto, joka houkutteli naapurin kivan tytön pois. Mies ei huuda, vaan puhuu kaipuutaan salaa itsekseen. Mies masturboi. Hän itkee masturboidessaan.

Täällä sinua mä ootan
tuntein lämpimin

Mutta onko Pikku Merja tehty harvenevalle savolaisyleisölle Järvi-Suomen kaskipelloilla? Kappaleen kohdeyleisö taitaakin olla Merja itse. Ja Merjan sukulaiset. Ehkä myös Merjan sulhanen, joka kappaleen ulkopuolella sittenkin otti ja muutti pois Salokylältä. Loppujen lopuksi yleisö olemme me, alkuperäiskaupunkilaiset tai toisen polven suburbaanit.

Suomi-iskelmä on kohonnut metatasolle. Me tarkkailemme kappaletta kuuntelevia pikkumerjoja, vanhempiamme ja maaltamuuttajia tarkkailemassa juuriaan. Me tarkkailemme köyhänä alkoholistina Playa del Inglesissä kuollutta Jamppa Tuomista ja syytöksiä lasten seksuaalisesta ahdistelusta. Nostalgian kohteen ei tarvitse olla olemassa ollakseen totta. Se tekee iskelmämusiikin aitoudesta kaksinkertaista. Tällä musiikilla on jurrinen, kömpelö junttiyleisönsä sekä tätä yleisöä ja sen aitoutta ihaileva postmoderni tarkkailijakunta. Loppujen lopuksi ihailu on sinänsä sitä itseään, silkkaa ihailua.

Pikku Merja on myös erinomainen karaokelaulu.

Kriittinen tila

Kriisi ei ole koskaan huono asia. Oikein käytettynä siitä seuraa jotain hienoa. Se laukaisee pattitilanteita, rikkoo suman ja tuo uuden järjestyksen. Hippokrates ja Galenos käyttivät sanaa krisis kuvaamaan sairauden käännekohtaa.

Kokoomus on Ilkka Kanervan takia kriisissä, jota se on toivonut koko ajan. Kenties voidaan arvella, että sitä on jopa haettu. Siksi kaappikokoomuslaisten päätoimittajien hellimät mediat rummuttavat Kanerva-kriisiä minkä voivat - ainoana poikkeuksena Hymy-lehden Esko Tulusto, joka kylläkin paukuttaa viidakkorumpua, mutta josta ei saa kokoomuslaista vääntämälläkään.

Miksi kriisi on hyvä?

Mennäänpä iholle. Omassa parisuhteessani, joka alkoi jo viime vuosituhannella (toisin sanoen tiedän, mistä puhun, te epäuskoiset!), on ollut monia isompia ja pienempiä kriisejä. Ne alkavat aina, väistämättä, lukittuneesta riidasta, väärinkäsityksestä tai - jos rehellisiä ollaan - ongelman välttelemisestä. Odotusten, mielikuvien ja todellisuuden ero alkaa kasvaa, kupla alkaa paisua. Sen muodostuminen nähdään, sen syyt voidaan tietää, mutta sitä ei uskalleta puhkaista. Lopulta se on liian suuri hallittavaksi. Kupla puhkeaa räjähtämällä, tulee kriisi. Rinnastukset parisuhteen ja pörssin välillä eivät ole niin etäisiä kuin romanttiset runoilijat ja teknokraattiset taloustieteilijät haluaisivat väittää.

Kriisi kirpaisee, viiltää, raastaa. Ihmiset menettävät kasvonsa ja alkavat kaivella perintökaapista Matsuo-sedän wakizashia tehdäkseen perinteisen seppukun. Epäonnistuminen hävettää samaan aikaan kuin kaiken menettämisen pelko pysäyttää sydämen ja taivaisiin asti rakennettujen odotusten romahtaminen salpaa hengen. Mutta kesken pahimman kivun, ennen kaikkea, jaetaan kortit ja pelimerkit uudestaan. Puhtaalta pöydältä alkaa uusi peli, uusi yritys.

Joissakin perheissä on tapana myös harrastaa "sovintoseksiä". Niin kivaa kuin sukupuolielinten sisäkkäin sijoittelu onkin, on melko kuvaavaa, että viimeksi tätä ilmausta käyttivät julkisuudessa Jani Sievinen ja Mari Samuelsen. Oikeasti – hyvän kriisin jälkeen osapuolet ovat ehdottomasti liian vereslihalla voidakseen hypätä suoraan sänkyyn paneskelemaan niin kuin ei olisi ikinä oltukaan eri mieltä. Ellei riitely sitten kuulu elimellisenä osana parisuhteeseen - sellaisiakin pariskuntia on.

Politiikassa tätä on paljon. Hyviä kriisejä ja huonoa sovintoseksiä.

Jos kriisi on ymmärretty oikein, Kokoomuksessa kilistellään tällä hetkellä toista viikkoa kuohuvalla. Heille Kanervan julkisuus on silkkaa hunajaa.

Kriisi tulee etenemään tähän tapaan:

1. Ilkka Kanervan tekstiviestit tulevat julkisuuteen jotain reittiä. Niiden sisällöllä ei ole väliä, sillä julkistaminen on sinänsä yksi häpäisyn tapa. Kanerva ryvetetään kunnolla. Toverit haukkuvat. Arkistoista kaivellaan lisää törkyä. Sitä riittääkin paljon, sillä aktiivisena "remonttimiehenä" Kanerva ehti uittaa itsensä syvissä liemissä 70-luvun opiskelija- ja nuorisopolitiikassa sekä Neuvostoliiton suurlähetystössä.


2. Hallituksen kokoomusryhmässä käydyn keskustelun perusteella Ilkka Kanerva päättää erota ulkoministerin paikalta.


3. Kokoomus nostaa ulkoministeriksi a) jonkin nykyisistä ministereistään, b) jonkin nuoren mutta meritoituneen kyvyn tai c) jonkin kolmesta viimeisimmästä puheenjohtajasta ennen Jyrki Kataista. Ulkoministeripelin aikana tuodaan esiin nuoria lahjakkuuksia. Hallitukseen nousee miltei väkisin uusi nimi.


4. Ilkka Kanervalle järjestetään vielä yksi johtajuus jossain urheilujärjestössä tai muussa korkean profiilin luottamusvirassa. Euroopan parlamenttiin ei ole nyt asiaa, sillä vaaleihin on liikaa aikaa. Ja jokin toinen ministerinsalkku olisi vain sitä sovintoseksiä à la Jani ja Mari.

Prosessissa on mukana paljon poliittista termodynamiikkaa, retoristen lämpötilaerojen hyväksikäyttöä. Kun "likainen" Ilkka Kanerva eroaa ulkoministerin tehtävistä, hän samalla tulee "puhdistaneeksi" Kokoomuksen ministeriryhmän ja itse asiassa koko hallituksen. Uusi ulkoministeri (tai muu hallitukseen noussut uusi kyky) näyttää ryvetetyn Kanervan rinnalla jopa yliluonnollisen puhtaalta.

Ilmiö on tuttu muutamien nopeasti hoksaavien julkimoiden kriisiviestinnästä. Aikoinaan SKDL:n Pekka Saarnio otti muiden mukana lahjuksia, jäi kiinni ja tuomittiin. Tunnustamalla tämän julkisesti hänestä tuli "Reilu-Pekka". Köllinimen etymologia unohtui äkkiä ja maine reiluna säilyi. Hän ymmärsi olla olematta "Lahjus-Pekka".

Villemarkus Elorinne, erään ammoisen mieskauneuskilpailun voittaja, mukiloi tyttöystäväänsä Arlene Kotalaa. Kun asia tuli julki, hän tuli julki ja tunnusti tekonsa. Vaimonhakkaaja muuttui avoimesti tunteistaan puhuvaksi, rehdiksi mieheksi. Suorastaan Uuden Miehen mallikappaleeksi.

Kokoomukselle tämä puhdistava ero luo nousevia kannatuslukuja juuri sopivasti, kun puolue rekrytoi ehdokkaita kunnallisvaaleihin. Kykypuolueessa tiedetään, että parempaa tilaisuutta ei anneta koskaan. Kriisi on mahdollisuus!

He pääsevät eroon 70-lukulaisesta ja suomettuneesta Kanervasta, jonka suhteet nuoriin naisiin eivät ole läheskään yhtä vaarallisia kuin suhteet edeltävään sukupolveen ja remonttimiesveljiin. He voivat introdusoida julkisuudelle uuden kasvon joko suoraan ulkoministerinä tai ulkoministeriksi siirtyvän riviministerin seuraajana. He saavat mainetta suoraselkäisyydestä ja ryvettymättömyydestä, kun Kanervan likaisuuden rinnalla puolue menettää kaiken rapaisuutensa.

Ilkka Kanerva ei silti menetä tukijoitaan ydinalueillaan, joten hänelle on aivan perusteltua osoittaa jokin kunniallinen ja harmiton jäähdyttelypaikka. Hän joka tapauksessa on saavuttanut poliittisen uransa huipun. Kysymys onkin enää tekninen. Länsi-Suomen läänin maaherra? SLU:n puheenjohtaja? Olympiakomitean jäsen? Onko ritarikuntien kanslerinpestejä vapautumassa?

Mikäli Kokoomus ei ole tyystin kyvytön, puolueessa ymmärretään hyödyntää kriisi. Aivan niin kuin Keskustassa meneteltiin 2003.

Nostalgiatrippi

Olen ollut Fanfaarin avajaisissa ja käynyt Karjaan Lystilandissa. Olen nähnyt Visulahden miniatyyrit maamme merkkirakennuksista. Ja Ähtärin versiot samoista asioista Mini-Suomi-nimisessä teemapuistossa. Toivottavasti siellä sentään yhä on kolmiulotteinen elokuvateatteri.

Olen kävellyt Suomenlinnan, Turun linnan, Hämeen linnan, Olavinlinnan, Kuusiston piispanlinnan, Kastelholman, Bomarsundin ja Raaseporin linnan varustuksilla. Olen uinut Yyterissä, soittanut kirkonkelloja Vaskikellossa, nähnyt monikossa joulupukkeja Rovaniemellä, syönyt lehtipihviä Tuuliharjassa, kolauttanut pääni ovenkarmiin Salpalinjalla, yöpynyt kymmenissä homeen kalvamissa lomamökeissä ympäri maata.

Olen nähnyt Suomen farmari-Ladan takapenkiltä. Olen syönyt Kotisaaren jäätelötuuttia, istunut maanteiden parkkilevikkeiden puhkikaiverrettujen pöytien ääressä odottamassa kaasukeittimellä lämmitettyjä eineitä. Lukenut Mustanaamiota lomakylän mäntypuisessa kahviossa. Jakanut karamellipussin sisältöä siskojeni kanssa ja huijannut nuorimman siskoni syömään pahimmanmakuiset karkit. Nukkunut pimeässä yössä kuumaan autoon, kun ulkona lumisade on muuttanut maiseman mesmeroiviksi pyörteiksi.

Suomi on kahvin, munkkirinkelien, jäätelön, oluen, raavaiden miesten, lihavien naisten, tupakan, autonrenkaiden ja bensiinin maa. Suomi on Kesoil, Finnoil, Shell, Esso, Teboil ja Union. Suomi on rasvamonttu, lenkkiavain, varaosa, puhkeava rengas, kiehuva moottori.

Suomi on Keppana-niminen kyläkauppa-divari Vesivehmaalla, vaaleanpunainen maantie Ahvenanmaalla, Hakaniemen Elanto, Askolan hiidenkirnut, Piippolan keskipistemerkki, Sydneyn oopperatalon muotoinen bensa-asema kolmostiellä, Valamon luostarin valtavat, ikivanhat kuuset.

Tai, siis, oli.