Rauhanpuolustajat

Rai-rai-rai! Kotimaa kun taakse jäi, siellä lampaat ei voi laiduntaa. Kun Marija Šerifović toi Eurovision laulukilpailun kotimaahansa vuosi sitten, kelpo serbit joutuivat aivan uudenlaiseen pinteeseen.

Jokseenkin kankeasti Jugoslavian hajoamissodista toipunut Serbia on joutunut toistamaan sisällään jatkohajontaa, jota on vauhditettu peräti Nato-maiden pommikampanjan voimin. Tiiviimpikään serbinationalisti ei voi laittaa Kosovon itsenäistymistä tykkänään Yhdysvaltain sionistis-fasistisen aggression piikkiin, mutta eittämättä maan suhteessa "vapaaseen länteen" on trauma poikineen. Eikä auta, että eteläslaavien mentaliteetit ovat muiltakin osin tyypillisen välimerellisiä. Vaikka Serbia olisi elänyt viimeiset sata vuotta yhtä vapaassa demokratiassa kuin naapurinsa (so. muutaman kymmenen vuoden välein toistuvissa sotilasvallankaappauksissa), sen asukkaiden mielipide pohjoismaisista yksilönvapauksista ja seksuaalietiikasta olisi vapaamielisimmissäkin piireissä lähinnä torjuva.

Markkinavetoiset Nato-maat Kreikka ja Turkki ovat hyvä esimerkki siitä, ettei kaikkea suvaitsemattomuutta voi sysätä postkommunistisen siirtymätalouden, rautaesiripun ja Slobodan Miloševićin syyksi. Syvä tapauskonnollisuus (etenkin islamissa ja kreikkalaiskatolilaisuudessa, jotka ovat tapauskontoja an sich) määrittää Kaakkois-Euroopan ja Välimeren rantojen elämänsisältöjä. Ryhmäkuri on tiukka. Pahinta on poikkeava ja ennen kaikkea yksilöllinen promiskuiteetti. Etenkin, jos kuohitsevan himokas katse kohdistuu vapaisiin miehiin. Ovathan erikseen ne, jotka naivat, ja ne, joita naidaan.

Bolševismiin, länsivastaiseen serbinationalismiin, tapauskonnolliseen konservatismiin ja aitouskonnolliseen äärikristillisyyteen kasvaneet serbialaiset joutuivat huomaamaan, että avoimesti lesbo romanitaustainen laulajatar nousi heidän kansalliseksi ikonikseen. (Ja sopii uskoa, että ortodoksit ottavat kansalliset ikonit vakavasti!)

Eikä siinä kaikki. Voiton takia Valkoiseen kaupunkiin saapui tänä vuonna tulvimalla juuri sitä pahinta osastoa. Leimuavan julkeita homoseksuaaleja, kaikkialle tungettelevaa mediaväkeä ja liian niukasti vaatetettuja naisia, joista osa saattoi vieläpä osoittautua sittenkin miehiksi. Ja Israelin edustusjoukkue, jonka kohdalla kiihkoisänmaalliset serbinuorukaiset joutuivat pyörittelemään silmiään vinhasti. Boaz, tummaihoinen androgyynilaulaja telavivilaisine LBGT-kannattajineen... Mihin epäkohtaan näistä kaikista tässä pitäisi ensimmäisenä puuttua?

Vakuudeksi muistettakoon, että Marija Šerifović itse on uskonnollinen serbinationalisti. Suvaitsevaisuuskasvatusta annetaan siis myös lännen suuntaan.

Ja tässä on syy, miksi EBU:lle ja Svante Stockseliukselle pitäisi myöntää Nobelin rauhanpalkinto.

Eurovision laulukilpailu on ainoa instituutio Euroopassa ja maailmassa, joka on kyennyt kanavoimaan kaiken sisäisen ja ulkoisen vihanpidon, naapurikateuden, kieli-, uskonto- ja ideologiariidat sekä kokonaiset sotatilat kilpailuksi siitä, kenen musiikkiryhmä tulkitsee kolmessa minuutissa uskomattomimmalla tavalla mitättömimmän mahdollisen sanoman. Vahva sovinismi (sanan molemmissa yleisissä merkityksissä) taipuu suurkaupunkien homoyhteisöjen miellyttämishaluksi. Niskan päällä ovatkin yhtäkkiä sorretut tai ainakin vieroksutut ryhmät: ulkomaalaiset, nuoret ja seksuaalivähemmistöt. Dima Bilanin voiton takana oli myös se, että Viron, Latvian ja Liettuan oikeudettomat venäläisvähemmistöt pääsivät kokeilemaan taas kerran demokratiaa. Sen luulisi olevan jo sinänsä kannustettava asia.

Kaikki Euroopan ja sen laita-alueiden maat kokoontuvat viisujen aikana yhteen. Tietämys tai ainakin hyvä mielikuva eri maista lisääntyy. Ystäviä haetaan läheltä ja ehkä kauempaakin. Artistit, tukiryhmät ja viisufanit menevät yhtä ennakkoluulottomasti Helsinkiin, Belgradiin ja Moskovaan. "Eurooppalainen kansalaisuus" sikiää ja leviää taiteilijoiden seassa. Poissa on kaikki kyräily ja protestointi. Doping on avointa ja räikeää. Karnevalismi on yletöntä, seksuaalisuus päällekäyvää ja kaikki aseet riisuttuja.