Sä tuut liian kovaa

Riippumattoman kolumnistin lyhyt ura hiipunee nyt pois. Nokkeluudet jatkuvat sekä Uusi Kurvi Uutisten että Ylioppilaslehden puolella. Tämä blogi menee talviunille. Saa nähdä, herääkö koskaan.

Mutta tuleeko tänne mitään korvaavaa sisältöä? Ei kai kukaan pelkillä uutisilla elä! Ei hätää, rakkaat nuoret. Kyllä tulee. "Stei tyynd", kuten amerikkalaiset sanovat.

Nuoret vihaiset miehet

Tämä teksti kompastui vertauskuvallisiin kengännauhoihinsa. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kirjoittaja ajatteli: "Vittu, mä vihaan nuoria vihaisia miehiä ja etenkin nelikymppisiä sellaisia". Retro-Karhuihin pujotetut naurettavan ylipitkät nauhat karkasivat solmustaan ja jäivät kantapään alle suistaen jokaisen lauseen nenälleen. Ketä yritän huijata?

Sotiemme jälkeen niin 20- kuin 50-luvullakin kirjallisuuden kenttä täyttyi nuorista miehistä ja heidän kiihkeydestään. Monet tuonaikaiset teokset ovat kadonneet tendenssikirjallisuuden hautausmaalle, muutamat elävät yhä. Ne ovat täynnä loisteliasta satiiria ja kritiikkiä. Kirjoittajat itse tuskin kokivat olevansa nuoria tai vihaisia. Jälkimmäistä ehkä, mutta ensimmäistä eivät taatusti koskaan. Jos he olivat nuoria, he edustivat uutta sukupolvea leveänä rintamana. Sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä nuorisoa oli huimia määriä. Nuoret olivat aidosti nuoria ja heidän opponenttinsa ohiammuttuja keski-ikäisiä.

2000-luvulla ikäluokat ovat niin pieniä, että nuoruus ja vain nuoruus auttaa tuomaan kirjailijaa esiin markkinoinnissa. Kun oikeita nuoria ei ole, kynäniekat joutuvat taantumaan. Tuoreet abiturientit huomaavat kauhukseen, että monet esikoisromaanejaan julkaisevat "nuoret" ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi samaan aikaan, kun he itse ovat tapailleet ensimmäisiä askeleitaan neonvärisissä suojapuvuissaan. 36-vuotiaat ikiteinit poseeraavat esseekokoelmiensa kansiliepeissä belgialaisten erikoisoluiden turvottamine mahoineen, hiuksettomine päineen ja skeittilautoineen.

Nuoruuteen ja vihaisuuteen kuuluu ennen kaikkea ajatus isänmurhasta. Edellisen sukupolven opit poltetaan näyttävässä kirjaroviossa ja tuhkien päälle virtsataan laajoissa kaarissa. Selvimmin tätä tekivät omina aikoinaan lapualaiset ja taistolaiset. Sen jälkeen se oli vähän haastavampaa. Etenkin, jos se tehdään kustantajan tilauksesta keski-ikäisenä.

Neljättäkymmentään käyvät oikeistovihreät tuottajamiljonäärit kasvoivat sukukypsiksi, vaan eivät aikuisiksi. Heidät on tuomittu kirjoittamaan auki omaa terapiaansa vielä vuosikymmeniä. Missä on se ahdistava isien ja äitien alistava ideologia, jota vastaan kapinoida, jos olemme itse nyt iäkkäämpiä kuin vanhempamme olivat taistolaisvuosina?

Eräs kylmä totuus on, että 60-70-luvun radikaalit ja dogmaattiset vasemmistolaiset tekivät sen itse. He suorittivat aatteellisen seppukun jo parikymmentä vuotta sitten. Heidän lapsilleen jäi kovin vähän rikottavaa. Sekin vähä jäi tekemättä, kun 90-luvun lama vei kaiken ja vuosituhannen vaihteen it-kupla loput.

Laman varjossa aikuistuneet ovat luultavasti ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan köyhemmin ja ahtaammin. Samalla tämä porukka on ensimmäinen, joka on omia lapsiaan nuorempi.

Rauhanpuolustajat

Rai-rai-rai! Kotimaa kun taakse jäi, siellä lampaat ei voi laiduntaa. Kun Marija Šerifović toi Eurovision laulukilpailun kotimaahansa vuosi sitten, kelpo serbit joutuivat aivan uudenlaiseen pinteeseen.

Jokseenkin kankeasti Jugoslavian hajoamissodista toipunut Serbia on joutunut toistamaan sisällään jatkohajontaa, jota on vauhditettu peräti Nato-maiden pommikampanjan voimin. Tiiviimpikään serbinationalisti ei voi laittaa Kosovon itsenäistymistä tykkänään Yhdysvaltain sionistis-fasistisen aggression piikkiin, mutta eittämättä maan suhteessa "vapaaseen länteen" on trauma poikineen. Eikä auta, että eteläslaavien mentaliteetit ovat muiltakin osin tyypillisen välimerellisiä. Vaikka Serbia olisi elänyt viimeiset sata vuotta yhtä vapaassa demokratiassa kuin naapurinsa (so. muutaman kymmenen vuoden välein toistuvissa sotilasvallankaappauksissa), sen asukkaiden mielipide pohjoismaisista yksilönvapauksista ja seksuaalietiikasta olisi vapaamielisimmissäkin piireissä lähinnä torjuva.

Markkinavetoiset Nato-maat Kreikka ja Turkki ovat hyvä esimerkki siitä, ettei kaikkea suvaitsemattomuutta voi sysätä postkommunistisen siirtymätalouden, rautaesiripun ja Slobodan Miloševićin syyksi. Syvä tapauskonnollisuus (etenkin islamissa ja kreikkalaiskatolilaisuudessa, jotka ovat tapauskontoja an sich) määrittää Kaakkois-Euroopan ja Välimeren rantojen elämänsisältöjä. Ryhmäkuri on tiukka. Pahinta on poikkeava ja ennen kaikkea yksilöllinen promiskuiteetti. Etenkin, jos kuohitsevan himokas katse kohdistuu vapaisiin miehiin. Ovathan erikseen ne, jotka naivat, ja ne, joita naidaan.

Bolševismiin, länsivastaiseen serbinationalismiin, tapauskonnolliseen konservatismiin ja aitouskonnolliseen äärikristillisyyteen kasvaneet serbialaiset joutuivat huomaamaan, että avoimesti lesbo romanitaustainen laulajatar nousi heidän kansalliseksi ikonikseen. (Ja sopii uskoa, että ortodoksit ottavat kansalliset ikonit vakavasti!)

Eikä siinä kaikki. Voiton takia Valkoiseen kaupunkiin saapui tänä vuonna tulvimalla juuri sitä pahinta osastoa. Leimuavan julkeita homoseksuaaleja, kaikkialle tungettelevaa mediaväkeä ja liian niukasti vaatetettuja naisia, joista osa saattoi vieläpä osoittautua sittenkin miehiksi. Ja Israelin edustusjoukkue, jonka kohdalla kiihkoisänmaalliset serbinuorukaiset joutuivat pyörittelemään silmiään vinhasti. Boaz, tummaihoinen androgyynilaulaja telavivilaisine LBGT-kannattajineen... Mihin epäkohtaan näistä kaikista tässä pitäisi ensimmäisenä puuttua?

Vakuudeksi muistettakoon, että Marija Šerifović itse on uskonnollinen serbinationalisti. Suvaitsevaisuuskasvatusta annetaan siis myös lännen suuntaan.

Ja tässä on syy, miksi EBU:lle ja Svante Stockseliukselle pitäisi myöntää Nobelin rauhanpalkinto.

Eurovision laulukilpailu on ainoa instituutio Euroopassa ja maailmassa, joka on kyennyt kanavoimaan kaiken sisäisen ja ulkoisen vihanpidon, naapurikateuden, kieli-, uskonto- ja ideologiariidat sekä kokonaiset sotatilat kilpailuksi siitä, kenen musiikkiryhmä tulkitsee kolmessa minuutissa uskomattomimmalla tavalla mitättömimmän mahdollisen sanoman. Vahva sovinismi (sanan molemmissa yleisissä merkityksissä) taipuu suurkaupunkien homoyhteisöjen miellyttämishaluksi. Niskan päällä ovatkin yhtäkkiä sorretut tai ainakin vieroksutut ryhmät: ulkomaalaiset, nuoret ja seksuaalivähemmistöt. Dima Bilanin voiton takana oli myös se, että Viron, Latvian ja Liettuan oikeudettomat venäläisvähemmistöt pääsivät kokeilemaan taas kerran demokratiaa. Sen luulisi olevan jo sinänsä kannustettava asia.

Kaikki Euroopan ja sen laita-alueiden maat kokoontuvat viisujen aikana yhteen. Tietämys tai ainakin hyvä mielikuva eri maista lisääntyy. Ystäviä haetaan läheltä ja ehkä kauempaakin. Artistit, tukiryhmät ja viisufanit menevät yhtä ennakkoluulottomasti Helsinkiin, Belgradiin ja Moskovaan. "Eurooppalainen kansalaisuus" sikiää ja leviää taiteilijoiden seassa. Poissa on kaikki kyräily ja protestointi. Doping on avointa ja räikeää. Karnevalismi on yletöntä, seksuaalisuus päällekäyvää ja kaikki aseet riisuttuja.

Kriittinen tila

Kriisi ei ole koskaan huono asia. Oikein käytettynä siitä seuraa jotain hienoa. Se laukaisee pattitilanteita, rikkoo suman ja tuo uuden järjestyksen. Hippokrates ja Galenos käyttivät sanaa krisis kuvaamaan sairauden käännekohtaa.

Kokoomus on Ilkka Kanervan takia kriisissä, jota se on toivonut koko ajan. Kenties voidaan arvella, että sitä on jopa haettu. Siksi kaappikokoomuslaisten päätoimittajien hellimät mediat rummuttavat Kanerva-kriisiä minkä voivat - ainoana poikkeuksena Hymy-lehden Esko Tulusto, joka kylläkin paukuttaa viidakkorumpua, mutta josta ei saa kokoomuslaista vääntämälläkään.

Miksi kriisi on hyvä?

Mennäänpä iholle. Omassa parisuhteessani, joka alkoi jo viime vuosituhannella (toisin sanoen tiedän, mistä puhun, te epäuskoiset!), on ollut monia isompia ja pienempiä kriisejä. Ne alkavat aina, väistämättä, lukittuneesta riidasta, väärinkäsityksestä tai - jos rehellisiä ollaan - ongelman välttelemisestä. Odotusten, mielikuvien ja todellisuuden ero alkaa kasvaa, kupla alkaa paisua. Sen muodostuminen nähdään, sen syyt voidaan tietää, mutta sitä ei uskalleta puhkaista. Lopulta se on liian suuri hallittavaksi. Kupla puhkeaa räjähtämällä, tulee kriisi. Rinnastukset parisuhteen ja pörssin välillä eivät ole niin etäisiä kuin romanttiset runoilijat ja teknokraattiset taloustieteilijät haluaisivat väittää.

Kriisi kirpaisee, viiltää, raastaa. Ihmiset menettävät kasvonsa ja alkavat kaivella perintökaapista Matsuo-sedän wakizashia tehdäkseen perinteisen seppukun. Epäonnistuminen hävettää samaan aikaan kuin kaiken menettämisen pelko pysäyttää sydämen ja taivaisiin asti rakennettujen odotusten romahtaminen salpaa hengen. Mutta kesken pahimman kivun, ennen kaikkea, jaetaan kortit ja pelimerkit uudestaan. Puhtaalta pöydältä alkaa uusi peli, uusi yritys.

Joissakin perheissä on tapana myös harrastaa "sovintoseksiä". Niin kivaa kuin sukupuolielinten sisäkkäin sijoittelu onkin, on melko kuvaavaa, että viimeksi tätä ilmausta käyttivät julkisuudessa Jani Sievinen ja Mari Samuelsen. Oikeasti – hyvän kriisin jälkeen osapuolet ovat ehdottomasti liian vereslihalla voidakseen hypätä suoraan sänkyyn paneskelemaan niin kuin ei olisi ikinä oltukaan eri mieltä. Ellei riitely sitten kuulu elimellisenä osana parisuhteeseen - sellaisiakin pariskuntia on.

Politiikassa tätä on paljon. Hyviä kriisejä ja huonoa sovintoseksiä.

Jos kriisi on ymmärretty oikein, Kokoomuksessa kilistellään tällä hetkellä toista viikkoa kuohuvalla. Heille Kanervan julkisuus on silkkaa hunajaa.

Kriisi tulee etenemään tähän tapaan:

1. Ilkka Kanervan tekstiviestit tulevat julkisuuteen jotain reittiä. Niiden sisällöllä ei ole väliä, sillä julkistaminen on sinänsä yksi häpäisyn tapa. Kanerva ryvetetään kunnolla. Toverit haukkuvat. Arkistoista kaivellaan lisää törkyä. Sitä riittääkin paljon, sillä aktiivisena "remonttimiehenä" Kanerva ehti uittaa itsensä syvissä liemissä 70-luvun opiskelija- ja nuorisopolitiikassa sekä Neuvostoliiton suurlähetystössä.


2. Hallituksen kokoomusryhmässä käydyn keskustelun perusteella Ilkka Kanerva päättää erota ulkoministerin paikalta.


3. Kokoomus nostaa ulkoministeriksi a) jonkin nykyisistä ministereistään, b) jonkin nuoren mutta meritoituneen kyvyn tai c) jonkin kolmesta viimeisimmästä puheenjohtajasta ennen Jyrki Kataista. Ulkoministeripelin aikana tuodaan esiin nuoria lahjakkuuksia. Hallitukseen nousee miltei väkisin uusi nimi.


4. Ilkka Kanervalle järjestetään vielä yksi johtajuus jossain urheilujärjestössä tai muussa korkean profiilin luottamusvirassa. Euroopan parlamenttiin ei ole nyt asiaa, sillä vaaleihin on liikaa aikaa. Ja jokin toinen ministerinsalkku olisi vain sitä sovintoseksiä à la Jani ja Mari.

Prosessissa on mukana paljon poliittista termodynamiikkaa, retoristen lämpötilaerojen hyväksikäyttöä. Kun "likainen" Ilkka Kanerva eroaa ulkoministerin tehtävistä, hän samalla tulee "puhdistaneeksi" Kokoomuksen ministeriryhmän ja itse asiassa koko hallituksen. Uusi ulkoministeri (tai muu hallitukseen noussut uusi kyky) näyttää ryvetetyn Kanervan rinnalla jopa yliluonnollisen puhtaalta.

Ilmiö on tuttu muutamien nopeasti hoksaavien julkimoiden kriisiviestinnästä. Aikoinaan SKDL:n Pekka Saarnio otti muiden mukana lahjuksia, jäi kiinni ja tuomittiin. Tunnustamalla tämän julkisesti hänestä tuli "Reilu-Pekka". Köllinimen etymologia unohtui äkkiä ja maine reiluna säilyi. Hän ymmärsi olla olematta "Lahjus-Pekka".

Villemarkus Elorinne, erään ammoisen mieskauneuskilpailun voittaja, mukiloi tyttöystäväänsä Arlene Kotalaa. Kun asia tuli julki, hän tuli julki ja tunnusti tekonsa. Vaimonhakkaaja muuttui avoimesti tunteistaan puhuvaksi, rehdiksi mieheksi. Suorastaan Uuden Miehen mallikappaleeksi.

Kokoomukselle tämä puhdistava ero luo nousevia kannatuslukuja juuri sopivasti, kun puolue rekrytoi ehdokkaita kunnallisvaaleihin. Kykypuolueessa tiedetään, että parempaa tilaisuutta ei anneta koskaan. Kriisi on mahdollisuus!

He pääsevät eroon 70-lukulaisesta ja suomettuneesta Kanervasta, jonka suhteet nuoriin naisiin eivät ole läheskään yhtä vaarallisia kuin suhteet edeltävään sukupolveen ja remonttimiesveljiin. He voivat introdusoida julkisuudelle uuden kasvon joko suoraan ulkoministerinä tai ulkoministeriksi siirtyvän riviministerin seuraajana. He saavat mainetta suoraselkäisyydestä ja ryvettymättömyydestä, kun Kanervan likaisuuden rinnalla puolue menettää kaiken rapaisuutensa.

Ilkka Kanerva ei silti menetä tukijoitaan ydinalueillaan, joten hänelle on aivan perusteltua osoittaa jokin kunniallinen ja harmiton jäähdyttelypaikka. Hän joka tapauksessa on saavuttanut poliittisen uransa huipun. Kysymys onkin enää tekninen. Länsi-Suomen läänin maaherra? SLU:n puheenjohtaja? Olympiakomitean jäsen? Onko ritarikuntien kanslerinpestejä vapautumassa?

Mikäli Kokoomus ei ole tyystin kyvytön, puolueessa ymmärretään hyödyntää kriisi. Aivan niin kuin Keskustassa meneteltiin 2003.