Askeetikon päiväkännit

Vaihtoehtojen lisääntyessä lisääntyvät myös tekemättömät asiat. Olemme itse kukin luonteeltamme, opetetusti tai geneettisesti, suorituskeskeisiä. Niinpä asioiden tekemättömyys ahdistaa. Suorituspaineet kasvavat. Kutsuvat sitä myös kokemusten hakemiseksi. Kuta enemmän mahdollisuuksia, sitä pienempi prosentti niistä varmasti toteutuu.

Ajatellaanpa vaikka suorohommia, kuten Kalle Päätalo sen ilmaisee. Pienessä kylässä voi kahta tytärtä pökkimällä saada lääninsonnin maineen. Toista se on urbaanissa maisemassa. Ja kismittäähän se. Seksielämäni ei vieläkään ole kyllin laajalti tunnustettua, sillä yksistään Helsingissä on sadointuhansin tyttöjä ja poikia, joita en ole edes suudellut sukupuolielimeen. Vaikka kellistäisi joka ilta alleen uuden ihmisen, olisi vuodessa ehtinyt käydä läpi vain 0,02 % Manhattanin väestöstä - puhumattakaan saaren miljoonista turisteista. Lievestuoreella sama määrä vastaisi yli 14 prosenttia kelpo laukaalaisista. Siinäpä vasta roustoomista!

Itsemurhat tehdään keväällä ja kesällä juuri siksi. Talven jälkeen avautuu liikaa ovia, joista pitäisi kaikista käydä. Vittu, kun niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea? Missä sitä köyttä...?

Luostari on viimeinen pakopaikka ennen itsemurhaa. Me ihailemme, jos ihailemme, munkkeja heidän kieltäymyksessään. Tosiasiassa askeetikot vain pakenevat omaa heikkouttaan panemalla pään pensaaseen sen sijaan, että nuolisivat sitä. Rasputin oli, jos uskomme Eduard Radzinskia, askeetikon vastakohta. Hän oli seksuaalisuuttaan hallitseva mies, joka kieltäytyi yhdynnöistä, vaikka ja koska kaikki pääkaupungin yläluokan naiset tyrkyttivät itseään hänelle. Ja hän hakeutui tilanteisiin, joissa kiima oli korkeimmillaan. Vain "herkistääkseen" itseään. Mutta hän olikin hullu.

Tappio vai kunniakas vetäytyminen, henkinen Dunckerque. Ahdistusta on vaikea päihittää kuluttamista lisäämällä. Ja jos ei ole Rasputinin karaistua luonnetta, luostari kutsuu.

Suomalaisen tapaluterilaisen munkkipossun kelja on kesämökki. Kun lähimpään naapuriin on kilometri, lähimpään kauppaan kahdeksan ja lähimpään baariin kaksitoista kilometriä, askeesi alkaa hiipiä tarpeeksi lähelle. Sauna ja mökki lämpenee puulla, ruoka valmistuu kaasulla ja valot toimivat aurinkoenergialla. "Mihin menisin tänä lauantaina brunssille ja kenen kanssa" -kysymys vaihtuu halkoliiterireissuksi.

Luolassa heinäsirkkoja popsivasta hermeetikosta on silti matkaa 2000-lukulaiseen suomalaismökkeilijään. Kumpaakaan moittimatta. Mobiilin telekommunikaation ja asfaltoitujen teiden aikana mukavuudet ovat vaivattomasti saatavilla eikä naapurimökin 20-vuotiaan kesävieraan kanssa flirttailua edes haluaisi välttää. Viiniäkin myydään nykyään kätevissä kolmen litran annoksissa.

Avainsana on siis ylenpalttisten vaihtoehtojen karsiminen. Sosiaalisuusvietti pääsee hermolomalle ja aivot joutuvat askaroimaan välillä myös oikeiden kysymysten parissa.

Tämä ei tietenkään ole universaalia käyttäytymistä edes Suomen kokoisessa täivaltiossa. ASPM-geenin 5800 vuotta vanhan mutaation levinneisyyttä maassamme ei liene tutkittu, mutta räjäyttäisikö se suorastaan päätä, jos kävisi ilmi, että se on näillä lakeuksilla suhteellisesti harvinaisempi kuin Skandinaviassa ja Manner-Euroopassa? Se selittäisi kulttuuritekijän lisäksi mökkikulttuuria. Ja sitä, että toiselle Helsinki on ahdistavan pieni tuppukylä, kun taas toinen kaipaa sieltäkin landelle.

Kesämökin paras piirre on silti se, että sieltä pääsee myös kotiin, kaupunkiin.