Kaksonen

On päivänselvää, etten ole rakastunut isomunaiseen ystävääni. Viehtynyt kyllä, mutten rakastunut. Se on kai harmillista, jollakin yleisellä rakkauspositivistisella tasolla, mutta myös helpottavaa sillä rakkaus on kaoottinen murhaleikki joka aiheuttaa vuosien mittaisen krapulan. On huomattavasti miellyttävämpää olla ihastunut ja viehtynyt kuin rakastunut. Pidän kepeistä peleistä, leikeistä, kepposista ja nokkeluuksista enemmän kuin päämäärätietoisesta metsästyksestä, raivokkaasta kaksintaistelusta tai maratonjuoksusta. Pidän ajatustyöstä enemmän kuin ruumiillisesta työstä. Pidän hullunkurisesta melodicasta enemmän kuin raskaasta sähkökitarasta. Pidän Henry Milleristä enemmän kuin Hermann Hessestä ja satiirista enemmän kuin maailmantuskasta, kuiskaamisesta enemmän kuin huutamisesta, suklaatryffeleistä enemmän kuin kokolihapihveistä ja shamppanjasta enemmän kuin vodkasta. En ole koskaan lyönyt ketään, mutta sen sijaan olen kutittanut sata kertaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin olen närkästynyt ja sitä useammin huvittunut.

Koska rakkaudesta ilmiönä on kuitenkin niin vaikeaa hankkiutua eroon, suhtaudun siihen ideaalina. Rakkauden ideaali on kaiken kepeyden ja ironian vastakohta, se on raskain mahdollinen tunnetila, eräänlainen äärimmäisten tunteiden kohtaamispiste. Koska rakkaus täydellisessä olemuksessaan on jotakin niin raskasta ja totaalista, se tekee itsensä lähestulkoon mahdottomaksi. En ole koskaan kokenut täydellistä rakkautta. Ja juuri siksi unelmoin täydellisestä rakkaudesta, ainakin toisinaan kun olen tylsistynyt.

Täydellinen rakkaus on sellaista, josta novellisti ja näytelmäkirjailija Gore Vidal (1925-) mielellään kirjoittaa. Maailmankaikkeuden viilein ja kyynisin esseisti on rakastanut yhden kerran, 1930-luvun lopussa, eikä enää koskaan sen jälkeen. Vidalin rakastettu, Jimmie Trimble, kuoli Iwo Jimassa vuonna 1945. Jimmien jälkeen Vidal aloitti elämässään kylmän fyysisen rakkauden kauden ja hänellä sanottiin olleen jo 1960-luvulla yli 1000 rakastajaa. Rakastajien joukkoon kuuluivat mm. Jack Kerouac ja Anaïs Nin, joista jälkimmäinen kirjoitti Vidalista: "Psychologically... he does not know why he cannot love. He moves among men and women of achievement; he was raised into sophistication and into experience with the secret of himself, but the deeper self was secret and lonely". Mutta se ei ole totta. Gore Vidal rakasti Jimmieta, ja vaikka kuolema kenties täydellisti rakkauden muiston, Gore Vidal rakasti Jimmieta tavalla, jolla ei voi rakastaa enää toiste.

Gore Vidal kuvailee elämänkerrassaan "The Palimpsest" rakkauttaan Jimmieen rinnastamalla tunteensa Platonin "Pidoissa" esittämään sukupuolijärjestelmään. Pitojen dialogissa Platon kertoo Aristofaneen suulla kuinka sukupuolia oli alunperin kahden sijasta kolme: nainen, mies ja naisen ja miehen yhdistelmä hermafrodiitti. Sukupuolten, ja eritoten kaikkivoipan hermafrodiitin, yhtyessä ylimielisiksi Zeus suuttui ja halkaisi sukupuolet kahtia miekallaan. Ihmisistä tuli puolikkaita jotka kaipaavat aina omaa puoliskoaan tunteakseen itsensä kokonaiseksi: hermafrodiitista puolitettu mies kaipaa naista ja nainen miestä, miehestä puolitettu mies miestä ja naisesta puolitettu nainen naista. Löytäessään oman puoliskonsa ihminen kokee tunteen jollaisen olemassaolosta ei aiemmin tiennyt - täydellistymisen, kokonaistumisen tunteen joka valtaa ruumiin ja mielen ja antaa maailmalle sekä olemassaololle tarkoituksen.

Tragedia piilee siinä, etteivät puolikkaat, toisistaan irrotetut kaksosvastinparit, voi koskaan enää yhtyä takaisin toisiinsa. Lähimmäksi tunnetta yhtenevyydestä päästään simulaatiossa eli yhdynnässä, joka tuntuu niin hyvältä että se johtaa parhaimmillaan orgasmiin. Ihmiset eivät kuitenkaan voi enää koskaan tulla kokonaisiksi. Vaikka he etsisivät kaksostaan loputtomiin ja yhtyisivat satoihin kaksoskandidaatteihin, lopullinen täyttymys ei ole mahdollinen. Ihminen on kuolemaansa asti puolikas.

Tästä Gore Vidal ei kuitenkaan puhu vaan on vakuuttunut siitä että Jimmiessä hän tapasi parinsa, oman kaksosensa, jonka jälkeen toista ei enää ole voinut olla. Vidalille kaksonen on sama kuin yan yingille: samanlainen mutta kuitenkin erilainen. Samaa ainetta mutta eri ominaisuuksin. Jimmie oli atleetti, Gore lueskelija. Jimmie oli lihaksikas ja ruskettunut, Gore kalpea ja lihakseton. Silti he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin ketään muuta, heidän välillään vallitsi erityinen suhde jota ei voinut kuvailla vaan ainoastaan tuntea. Heidän katseessaan oli jotakin samaa. Heidän naurussaan oli jotakin samaa. He lukivat rivien välistä samat asiat. Oman kaksosen kanssa kaikki on toisin. Jopa haparoiva Goren ja Jimmien homoseksuaalinen ensiyhdyntä tuntui erilaiselta kuin mikään muu sen jälkeen, täydellisemmältä.

Sinänsä tarina kylmästä kyynikosta ja satyyrista, rikkaasta kirjailijailkiöstä (joka mielellään kertoo tarinoita muun muassa siitä kuinka Jackie Kennedy opetti hänen sisarpuoltaan pesemään alapäänsä aviollisten kohtaamisten jälkeen - Gore Vidal rakastaa sievistelylle nauramista) joka kuitenkin rakasti kerran, on klisee. Romantikko josta tuli kyynikko. Rakkaudessa pettynyt Miss Havisham, joka ei koskaan toipunut eikä antanut anteeksi. Ja silti ajatus ideaalisen rakkauden kohtaamisesta viehättää. Jos kerran kohtaa rakkauden, joka on niin kokonaisvaltaista ettei siitä voi koskaan toipua, voiko ulkopuolinen sitä koskaan ymmärtää? Voiko ulkopuolinen nauraa sille ja väittää että se on latteaa? Minä en voi. En ole koskaan tuntenut niin. En ole koskaan tavannut omaa kaksostani.

Pohdin toisinaan, minkälainen hän olisi. Joskus ajattelen häntä iltaisin mennessäni nukkumaan ja hän ilmestyy ajatuksiini varjokuvana. En näe hiusten väriä enkä ihoa enkä silmiä, mutta näen varjon. Ajattelen miltä tuntuisi sulautua omaan kaksoseensa. Hän ymmärtäisi minua täydellisesti ja minä häntä. Olisimme toisissamme kiinni koko ajan, emme poistuisi mielellämme toistemme iholta. Emme käyttäisi vaatteita. Emme ehkä edes tarvitsisi sanoja sillä solumme keskustelisivat keskenään - ne halaisivat toisiaan ja itkisivät jälleennäkemisen riemusta. Meistä tulisi hermafrodiitti, täydellinen naismies jonka puoliskot kadottaisivat itsensä yksilöinä kokonaan. Se olisi eräänlainen vapahdus.

Toisaalta tiedän, että mikäli todellisuudessa tapaisin kaksoseni, poistuisin paikalta. Ja mikäli hän olisi todella kaksoseni, hän tekisi samoin. Me olisimme riittävän parkkiintuneita ymmärtääksemme, ettemme voisi koskaan olla yhtä. Ja että kestääksemme maailmaa meidän olisi parempi opetella elämään yksilöinä. Rakkautemme ei voisi päättyä onnellisesti sillä kehomme eivät voisi sulautua toisiinsa koskaan kokonaan. Tragedia odottaisi joka tapauksessa nurkan takana. Me molemmat tietäisimme, että meille sopii paremmin yksinäisyys tai kumppanuus toisen, ei-kaksosen kanssa. Me ajattelisimme molemmat (sanomatta sitä ääneen, mutta tietäisimme kenties myös toisen ajattelevan niin) Foucaultia, jonka ohjeen mukaan "when you feel an overwhelming influence, try to open a window". Jos tekee musiikkia, kirjoittaa tai filosofoi hullaantuneena toisen vaikutuksesta, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Jos rakastaa hullaantuneena ykseydestä, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Kahdesta ei voi tulla yhtä vaan yhden on oltava yksi voidakseen olla, kenties, kumppani.

Silti, mikäli Platon on sukupuoliteoriassaan oikeassa, ihmiskunnan suurimmaksi haasteeksi muodostuu eräänlaisen syntyperäisen puolinaisuuden ja mal d'êtren ohella vaikeus hyväksyä erilaisuutta. Erilaisuuden hyväksyminen on päällisin puolin mahdollista, mutta voimmeko koskaan, todella, hyväksyä toista ja toiseutta? Voinko koskaan todella tuntea samuutta suhteessa uusnatsiin, venäläiseen painijaan, George W. Bushiin tai iranilaiseen imaamiin? Muutakin samuutta kuin sen, että me olemme ihmisapinoiden heimoon kuuluva eläinlaji joka koostuu noin 100 biljoonasta solusta ja 70-prosenttisesti vedestä? En ole varma. Olen joskus yrittänyt, mutten ole varma. En tunne samuutta edes suhteessa äitiini, joten rima olisi asetettava kenties matalammalle. Varma olen vain siitä, että jälleen tänä iltana mennessäni nukkumaan näen kaksoseni varjon, luomieni alla, se tulee ja katoaa ja sitten nukahdan yksin, olinpa peiton alla yksin tai jonkun kanssa.