Munapää yllättää

Vannoin pitäväni bloggaamisesta taukoa, ja palaavani sitten kun gradu olisi valmis ja olisin jälleen työelämässä - mieluiten jossakin sellaisessa tehtävässä, joka olisi kaikkien mielestä "älyttömän mielenkiintoinen". Rakastan sitä tapaa, jolla alle 30-vuotiaat yliopistotytöt pitävät kaikkea ihan "älyttömän mielenkiintoisena". Se sosiologian väikkäri, se Tero Saarisen tanssiesitys, ne Ateneumin puupiirrokset, siis aivan älyttömän mielenkiintoisia! Tosi jänniä yksityiskohtia!

Taisin tosin unohtaa jotakin. Kaikki hankkeet, jotka perustuvat periaatteelle nimeltään "sitten kun", ovat elämän vastaisina tuhoontuomittuja. Graduni makaa tietokoneeni pohjalla omassa kuralammikossaan, eikä jaksa enää edes kieriskellä. Sen nimi on "Menetetty lupaus", ja se kertoo menneestä mahdollisuudesta, siitä, mitä se olisi voinut olla ja miksi se olisi voinut tulla, jos asiat olisivat menneet toisin. Se on eräänlainen oman elämänsä LaToya Jackson. Tai Harri Olli. Tai kaikki YK-maiden Millennium-lupaukset 2000-luvun alussa. Jari Vilén. Philippe Pétain. Rob Lowe. 4 Non Blondes. Lady Jane Grey. Vanilla Ice. Prinssi Charles. Ninja Sarasalo. Tavaramarkkinat. Shakespearen sisar. Thora Birch.

Isomunaisen ystäväni mielestä tällainen pohdinta olisi tietenkin melodramaattista ja hieman vastenmielistä. Hän ei pidä ihmisistä, jotka julistavat kovaan ääneen omaa epäonneaan. Se on kai hänen mielestään kiusallista ja narsistista; vastenmielisyytesä hän ilmaisee silmillään sillä tapaa porvarillisen hienovaraisesti, vaikenemalla ja katsomalla muualle. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitä.

Elämässä pitäisi nimittäin tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Seurata omaa kutsumustaan, sisäistä ääntään, lahjakkuuttaan ja tahtoaan. Tiedän tämän, sillä eräs ystäväni lähetti minulle hiljattain linkin Steve Jobsin vuonna 2005 Stanfordin yliopistosta valmistuville pitämään puheeseen. Steve Jobs, joka ei koskaan valmistunut yliopistosta (toisin kuin esimerkiksi Mademoiselle Vosges, joka viime kesän tutkinnonuudistuspakon edessä valmistui kahdeksan vuoden jälkeen kandidaatiksi), on aina kuunnellut omaa kutsumustaan. Vanhemmat odottivat Pikku-Steven valmistuvan yliopistosta ja hakeutuvan porvarilliseen ammattiin, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Kun jokin ei tunnu oikealta, se on merkki. On tehtävä jotakin muuta, sanoo Steve Jobs meille kaikille, jotka olemme between jobs.

Miksi ihailen Steve Jobsia? Ehkäpä siksi, että Jobs palautti 2000-luvulla telttamallisen turtleneckin maineen ja antoi menneelle synninpäästön. Käytin telttapooloa jatkuvasti vuosina 1991 ja 1992, sillä häpesin nupullaan olevia rintojani sekä lapsenpyöreää masuani, jota ruokin iltaisin sipseillä ja berliininmunkeilla. Jälkikäteen yhdistin varhaisnuoruuteni tyylin aina mäkihyppääjiin ja häpesin.

Tai kenties Steve Jobs saa hyväksyntäni siksi, että hän on ailahtelevainen vegetaristi, kuten minäkin, ja se tuntuu imartelevalta. Oma ailahtelevaisuuteni tosin asuu sisälläni hiljaa, eikä manifestoidu julkisena kiukutteluna, toisin kuin Steve Jobsin. Voin siis turvallisesti ihailla Steve Jobsia, sillä tunnen tavallaan olevani häntä parempi. Ja mitä siihen Stanfordin puheeseen tulee - OMG. Siinä Steve Jobs kertoo haimasyövästään - kuullessaan diagnoosistaan hän ei omien sanojensa mukaan ollut edes tiennyt, mikä on haima. Tämä tarkoittaa sitä, että Steve Jobs on joko 1) surkea tekemään tilannearvioita (ei kannata maukua yleisön sympatiaa vähättelemällä omaa yleissivistystään, sillä kaikki tietävät, mikä on haima) tai 2) äärimmäisen yleissivistymätön. Olen siis edelleen selkeästi ja joka tapauksessa Steve Jobsia parempi.

Fakta on kuitenkin myös se, että bloggaan MacBookilla, kuuntelen sydäntäraastavaa emo-musiikkiani iPodilla ja muutenkin olen ihan yhtä ankea kuin jokainen aikalaiseni. Kaikella ideologisella on materiaalinen pohja. Vaikka olisi kuinka eteeris-analyyttinen, se kaikki muuttuu todeksi vasta pergamentin avulla. Jos tätä tietokonetta ei olisi, tekisin juuri nyt jotakin muuta. Materia on kaiken perimmäinen ehto. Ainakin meitä konstruktivisteja houkutellaan ajattelemaan niin. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitäkin.

Steve Jobsin sanoma on: ei saa alistua ulkoisille paineille ja odotuksille vaan on noudatettava omaa tahtoaan. Kun tekee sitä, mikä tuntuu parhaalta, menestyy. Oletusarvona on siis, että haluaa menestyä. Ja se on kyllä ihan oikea oletusarvo: useimmat ihmiset haluavat menestyä, myös minä.

Olisi mahtavaa käyskennellä joskus jossain alumnipikkujouluissa, martinilasi kädessä, purjehtien keskellä supatusta: "Mademoiselle Vosges, kato mikä mekko, helppoahan se on kun on menestynyt kaikessa..." "Mademoiselle Vosges, ainainen menestyjä! En voisi sietää häntä, jos hän ei olisi niin mukava..." "Mademoiselle Vosges, vasemmalla, kato kello kolmeen...eiku kello kolmeen, mä oon kakstoista...luitko kuukausiliitteestä sen haastattelun?" Ja minä olisin tietenkin kaikille ystävällinen. Nöyrä mutta hieman nonchalantti, katse jo tulevaisuudessa, kaikissa edessä olevissa seikkailuissa. Varmana maailmasta. Varmana siitä, että on rakastettu. Varmana siitä, että omat siivet kantavat.

Unelmissa on, todellakin, se hyvä puoli, että maailman lisäksi oma itsekin on niissä hivenen jalostuneempi. Unelmissa esiintyy ideaaliminä: ei täydellinen eikä virheetön, mutta oman sisäisen potentiaalin täydellistymä. Se, mikä voisi olla, ja olisi voinut olla, jos ei olisi vähän mokannut. Tosiasiassa nimittäin, mikäli menestyisin elämässä, joutuisin kahlitsemaan ranteeni joka aamu kaksinkertaisin käsiraudoin ja nauttimaan Diapamin sekä puoli tuntia thaimaalaista hermoratahierontaa, jotten päivittäisi statustani Facebookiin: "Mademoiselle Vosges is MENESTYJÄ! MENESTYJÄ! IN YOUR FACE!"

Lueskelin hiljattain Gore Vidalin elämänkerran toista osaa ("Point to Point Navigation", jatkoa nuoruuselämänkerralle "The Palimpsest") ja hätkähdin samaa seikkaa, jota hätkähdin kuullessani Steve Jobsin kertovan vastavalmistuneille stanfordilaisille omasta elämästään. Gore Vidal, samoin kuin Steve Jobs, tiesi aina, mistä pitää, ja mistä ei pidä. Ja koska sekä Vidal että Jobs tiesivät jo nuorella iällä nämä elämän kriittiset lähtökohdat, he välttivät tekemästä vääriä valintoja. Vain intohimo - halu tehdä jotakin - voi nimittäin johtaa menestykseen. Niinpä Gore kirjoitti muutaman näytelmän ja Steve kehitti Macintoshin. Kun tietää mitä haluaa, asioita alkaa tapahtua.

Väitän silti, etteivät useimmat ihmiset tiedä, tai tule koskaan tietämäänkään, mitä he haluavat. Väitän myös, että monet, jotka väittävät tietävänsä mitä haluavat, vain luulevat tietävänsä mitä haluavat. Muutaman vuoden kuluttua halut ovat saattaneet vaihtua toisiksi. Unelmien tyttö olikin paskapäänarttu, viestintäduuni Nokialla olikin alipalkattu ja ylityöllistetty henkilöstöfirman huijaus ja sen Torkkelinmäen kämpän suihkukomerossa haisi kroonisesti pissa. Mokaa ja opi, ja välillä kieriskele muutama vuosi masennuksessa. Asioita todellakin tapahtuu, mutta ne ovat vain toisinaan kivoja asioita.

Ja sitten on niitä, jotka eivät halua niin kovin paljon yhtään mitään. Ainakaan riittävästi nähdäkseen vaivaa halujensa eteen. Joidenkin mielestä se on merkki nälän puutteesta, siitä, että kaikki on liian hyvin. Olen eri mieltä. Kova nälkä synnyttää kovan tarpeen. Tarve ei ole sama asia kuin halu, sisäinen palo tai kutsumus.

Ne ihmiset, joille tapahtuu pääosin kivoja asioita, ovat aina olleet mielestäni munapäitä. Munapäille on oikeus olla hieman katkera. (Jumalallinen oikeus, ei laissa mainittu oikeus). Steve Jobs ja Gore Vidal ovat molemmat aikamoisia munapäitä, mutta ihailen heitä silti. Mikä perifeminiininen tragedia - rakastua aina siihen väärään!

Jos isomunainen ystäväni lukisi tämän blogipostauksen, hän pitäisi sitä narsistisena ja halveksuttavana. Hän on superego, joka pukeutuu housuihin, kuin suoraan jostakin Maria Jotunin romaanista. Olen pohtinut luopuvani isomunaisesta ystävästäni. Kunpa vain tietäisin, haluanko sitä varmasti.

Kaksonen

On päivänselvää, etten ole rakastunut isomunaiseen ystävääni. Viehtynyt kyllä, mutten rakastunut. Se on kai harmillista, jollakin yleisellä rakkauspositivistisella tasolla, mutta myös helpottavaa sillä rakkaus on kaoottinen murhaleikki joka aiheuttaa vuosien mittaisen krapulan. On huomattavasti miellyttävämpää olla ihastunut ja viehtynyt kuin rakastunut. Pidän kepeistä peleistä, leikeistä, kepposista ja nokkeluuksista enemmän kuin päämäärätietoisesta metsästyksestä, raivokkaasta kaksintaistelusta tai maratonjuoksusta. Pidän ajatustyöstä enemmän kuin ruumiillisesta työstä. Pidän hullunkurisesta melodicasta enemmän kuin raskaasta sähkökitarasta. Pidän Henry Milleristä enemmän kuin Hermann Hessestä ja satiirista enemmän kuin maailmantuskasta, kuiskaamisesta enemmän kuin huutamisesta, suklaatryffeleistä enemmän kuin kokolihapihveistä ja shamppanjasta enemmän kuin vodkasta. En ole koskaan lyönyt ketään, mutta sen sijaan olen kutittanut sata kertaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin olen närkästynyt ja sitä useammin huvittunut.

Koska rakkaudesta ilmiönä on kuitenkin niin vaikeaa hankkiutua eroon, suhtaudun siihen ideaalina. Rakkauden ideaali on kaiken kepeyden ja ironian vastakohta, se on raskain mahdollinen tunnetila, eräänlainen äärimmäisten tunteiden kohtaamispiste. Koska rakkaus täydellisessä olemuksessaan on jotakin niin raskasta ja totaalista, se tekee itsensä lähestulkoon mahdottomaksi. En ole koskaan kokenut täydellistä rakkautta. Ja juuri siksi unelmoin täydellisestä rakkaudesta, ainakin toisinaan kun olen tylsistynyt.

Täydellinen rakkaus on sellaista, josta novellisti ja näytelmäkirjailija Gore Vidal (1925-) mielellään kirjoittaa. Maailmankaikkeuden viilein ja kyynisin esseisti on rakastanut yhden kerran, 1930-luvun lopussa, eikä enää koskaan sen jälkeen. Vidalin rakastettu, Jimmie Trimble, kuoli Iwo Jimassa vuonna 1945. Jimmien jälkeen Vidal aloitti elämässään kylmän fyysisen rakkauden kauden ja hänellä sanottiin olleen jo 1960-luvulla yli 1000 rakastajaa. Rakastajien joukkoon kuuluivat mm. Jack Kerouac ja Anaïs Nin, joista jälkimmäinen kirjoitti Vidalista: "Psychologically... he does not know why he cannot love. He moves among men and women of achievement; he was raised into sophistication and into experience with the secret of himself, but the deeper self was secret and lonely". Mutta se ei ole totta. Gore Vidal rakasti Jimmieta, ja vaikka kuolema kenties täydellisti rakkauden muiston, Gore Vidal rakasti Jimmieta tavalla, jolla ei voi rakastaa enää toiste.

Gore Vidal kuvailee elämänkerrassaan "The Palimpsest" rakkauttaan Jimmieen rinnastamalla tunteensa Platonin "Pidoissa" esittämään sukupuolijärjestelmään. Pitojen dialogissa Platon kertoo Aristofaneen suulla kuinka sukupuolia oli alunperin kahden sijasta kolme: nainen, mies ja naisen ja miehen yhdistelmä hermafrodiitti. Sukupuolten, ja eritoten kaikkivoipan hermafrodiitin, yhtyessä ylimielisiksi Zeus suuttui ja halkaisi sukupuolet kahtia miekallaan. Ihmisistä tuli puolikkaita jotka kaipaavat aina omaa puoliskoaan tunteakseen itsensä kokonaiseksi: hermafrodiitista puolitettu mies kaipaa naista ja nainen miestä, miehestä puolitettu mies miestä ja naisesta puolitettu nainen naista. Löytäessään oman puoliskonsa ihminen kokee tunteen jollaisen olemassaolosta ei aiemmin tiennyt - täydellistymisen, kokonaistumisen tunteen joka valtaa ruumiin ja mielen ja antaa maailmalle sekä olemassaololle tarkoituksen.

Tragedia piilee siinä, etteivät puolikkaat, toisistaan irrotetut kaksosvastinparit, voi koskaan enää yhtyä takaisin toisiinsa. Lähimmäksi tunnetta yhtenevyydestä päästään simulaatiossa eli yhdynnässä, joka tuntuu niin hyvältä että se johtaa parhaimmillaan orgasmiin. Ihmiset eivät kuitenkaan voi enää koskaan tulla kokonaisiksi. Vaikka he etsisivät kaksostaan loputtomiin ja yhtyisivat satoihin kaksoskandidaatteihin, lopullinen täyttymys ei ole mahdollinen. Ihminen on kuolemaansa asti puolikas.

Tästä Gore Vidal ei kuitenkaan puhu vaan on vakuuttunut siitä että Jimmiessä hän tapasi parinsa, oman kaksosensa, jonka jälkeen toista ei enää ole voinut olla. Vidalille kaksonen on sama kuin yan yingille: samanlainen mutta kuitenkin erilainen. Samaa ainetta mutta eri ominaisuuksin. Jimmie oli atleetti, Gore lueskelija. Jimmie oli lihaksikas ja ruskettunut, Gore kalpea ja lihakseton. Silti he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin ketään muuta, heidän välillään vallitsi erityinen suhde jota ei voinut kuvailla vaan ainoastaan tuntea. Heidän katseessaan oli jotakin samaa. Heidän naurussaan oli jotakin samaa. He lukivat rivien välistä samat asiat. Oman kaksosen kanssa kaikki on toisin. Jopa haparoiva Goren ja Jimmien homoseksuaalinen ensiyhdyntä tuntui erilaiselta kuin mikään muu sen jälkeen, täydellisemmältä.

Sinänsä tarina kylmästä kyynikosta ja satyyrista, rikkaasta kirjailijailkiöstä (joka mielellään kertoo tarinoita muun muassa siitä kuinka Jackie Kennedy opetti hänen sisarpuoltaan pesemään alapäänsä aviollisten kohtaamisten jälkeen - Gore Vidal rakastaa sievistelylle nauramista) joka kuitenkin rakasti kerran, on klisee. Romantikko josta tuli kyynikko. Rakkaudessa pettynyt Miss Havisham, joka ei koskaan toipunut eikä antanut anteeksi. Ja silti ajatus ideaalisen rakkauden kohtaamisesta viehättää. Jos kerran kohtaa rakkauden, joka on niin kokonaisvaltaista ettei siitä voi koskaan toipua, voiko ulkopuolinen sitä koskaan ymmärtää? Voiko ulkopuolinen nauraa sille ja väittää että se on latteaa? Minä en voi. En ole koskaan tuntenut niin. En ole koskaan tavannut omaa kaksostani.

Pohdin toisinaan, minkälainen hän olisi. Joskus ajattelen häntä iltaisin mennessäni nukkumaan ja hän ilmestyy ajatuksiini varjokuvana. En näe hiusten väriä enkä ihoa enkä silmiä, mutta näen varjon. Ajattelen miltä tuntuisi sulautua omaan kaksoseensa. Hän ymmärtäisi minua täydellisesti ja minä häntä. Olisimme toisissamme kiinni koko ajan, emme poistuisi mielellämme toistemme iholta. Emme käyttäisi vaatteita. Emme ehkä edes tarvitsisi sanoja sillä solumme keskustelisivat keskenään - ne halaisivat toisiaan ja itkisivät jälleennäkemisen riemusta. Meistä tulisi hermafrodiitti, täydellinen naismies jonka puoliskot kadottaisivat itsensä yksilöinä kokonaan. Se olisi eräänlainen vapahdus.

Toisaalta tiedän, että mikäli todellisuudessa tapaisin kaksoseni, poistuisin paikalta. Ja mikäli hän olisi todella kaksoseni, hän tekisi samoin. Me olisimme riittävän parkkiintuneita ymmärtääksemme, ettemme voisi koskaan olla yhtä. Ja että kestääksemme maailmaa meidän olisi parempi opetella elämään yksilöinä. Rakkautemme ei voisi päättyä onnellisesti sillä kehomme eivät voisi sulautua toisiinsa koskaan kokonaan. Tragedia odottaisi joka tapauksessa nurkan takana. Me molemmat tietäisimme, että meille sopii paremmin yksinäisyys tai kumppanuus toisen, ei-kaksosen kanssa. Me ajattelisimme molemmat (sanomatta sitä ääneen, mutta tietäisimme kenties myös toisen ajattelevan niin) Foucaultia, jonka ohjeen mukaan "when you feel an overwhelming influence, try to open a window". Jos tekee musiikkia, kirjoittaa tai filosofoi hullaantuneena toisen vaikutuksesta, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Jos rakastaa hullaantuneena ykseydestä, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Kahdesta ei voi tulla yhtä vaan yhden on oltava yksi voidakseen olla, kenties, kumppani.

Silti, mikäli Platon on sukupuoliteoriassaan oikeassa, ihmiskunnan suurimmaksi haasteeksi muodostuu eräänlaisen syntyperäisen puolinaisuuden ja mal d'êtren ohella vaikeus hyväksyä erilaisuutta. Erilaisuuden hyväksyminen on päällisin puolin mahdollista, mutta voimmeko koskaan, todella, hyväksyä toista ja toiseutta? Voinko koskaan todella tuntea samuutta suhteessa uusnatsiin, venäläiseen painijaan, George W. Bushiin tai iranilaiseen imaamiin? Muutakin samuutta kuin sen, että me olemme ihmisapinoiden heimoon kuuluva eläinlaji joka koostuu noin 100 biljoonasta solusta ja 70-prosenttisesti vedestä? En ole varma. Olen joskus yrittänyt, mutten ole varma. En tunne samuutta edes suhteessa äitiini, joten rima olisi asetettava kenties matalammalle. Varma olen vain siitä, että jälleen tänä iltana mennessäni nukkumaan näen kaksoseni varjon, luomieni alla, se tulee ja katoaa ja sitten nukahdan yksin, olinpa peiton alla yksin tai jonkun kanssa.

Gore Vidal

Homssantuu, you ain't no fool!

Uusi Kurvi Blogin ihmissuhdepalsta on ollut pitkään vaiti. Edellisellä kerralla lupasin käsitellä seuraavassa osassa homoseksuaalisuutta, aikamme vitsauksista geneerisintä ja maneerisinta. Yhtä hyvin olisin voinut kaavailla snorklaavani Mariaanien hautaan. Mitä homoseksuaalisuudesta voi kirjoittaa vuonna 2007? Attitude toki voi, ja City-lehti kirjoittaa aiheesta vuosittain rajun spessureportaasin like it’s 1986, mutta vakavastiottaen - mitä homoseksuaalisuudesta voi enää sanoa? Mitä seksuaalisuudesta voi ylipäätään enää sanoa?

Joulukuussa päätin kirjoittaa aiheesta Uusi Kurvi Blogiin, luettuani The Timesista kommentin Jane Austenin seksuaalisuutta käsittelevään debattiin. Näkökulman oli tarkoitus olla kirjallisuudessa. Kirjoitin joulukuussa blogitiedostoon näin:

”Jane Austen oli pyylevä Sapfo. Silloin kun ei ollut kirjoittamassa ironisen viattomia tarinoitaan Mr. Darcysta, Austen sukurutsaili riettaasti sisarensa Cassandran kanssa. Sen ainoan naimatarjouksen, jonka Jane mieheltä sai, torjui hän narttumaiseen tapaansa ajatukset Lesboksen antimissa. Näin oli, vai oliko sittenkään? Kulttuuridebatti angloamerikkalaisen kirjallisuuden homoseksuaalisesta virittyneisyydestä käy kuumana, The Times on jo kantansa valinnut. Kuumana käy myös Uusi Kurvi Blogin ihmissuhdepalstan toimittaja, joka on hälytetty kesken rauhaisan aseksiloman kirjoittamaan blogientrya homoseksuaalisuudesta. Liittoon on jo otettu yhteyttä. Silti, miksi homoseksuaalisuus yhä puhuttaa? Ja toisaalta, miksi vaivautua homoilemaan – vielä 2000-luvulla? Yyh.”

Pian kuitenkin tajusin, etten voisi kirjoittaa aiheesta enempää. Minkä homoprosaistin seuraavaksi valitsisin? Vai jaarittelisinko Oscar Wildesta ja Paavo Haavikosta? Kaiken kukkuraksi kehitin joulukuun aikana ikävän taipumuksen rahkapulla-ateriointiin. Rahkapullat, yhdistettynä homoseksuaalisuuteen ja synkkään blogijournalismiin, kaatoivat lopulta maljakon. Rahkapullat. C'est la goutte d'eau qui fait déborder le vase.

Pohdin jonkin aikaa myös mahdollisuutta kirjoittaa geriatrikkohomoista. Edellämainitun Paavo Haavikon lisäksi olisin voinut pohtia ainakin Gore Vidalin elämää, mutten lopultakaan hennonnut. (Mikään ei ole pyhää, paitsi Gore Vidal, byhyy.) Pohdin myös homoseksuaalisuuden lähestymistä pienistä alakategorioista käsin (Helsingin reggaehomot, jyrsijäharrastaja-lesbot), mutta vitut. Tai siis, joku raja tälläkin effortilla.

Jäljelle jää enää trash. Testaa, onko lemmikkisi homo. Tokyo Gay Hamster Wars (mitä helvettiä). L-koodin kuuma Kristanna. Homput pakenevat valinkauhastani vikkelästi kuin ponit kesälaitumelle. Homoseksuaalisuuden oveluus on kulttuuristen kliseiden nopeassa luomisessa – se on suojamekanismi, johon kaikki myöhempi analyysi kompastuu. Myös silloin, kun se kirjoittaa kulttuuristen kliseiden ulkopuolisesta maailmasta mainiten kirjoittavansa kulttuuristen kliseiden ulkopuolisesta maailmasta. Myös silloin, kun se huomaa kirjoittavansa auki asian, joka on kirjoitettu auki jo monta kertaa. Pyörän voi keksiä uudestaan, jonka jälkeen huomaa keksineensä sen uudestaan, jonka jälkeen raportoi asiasta ilmaisulla ”keksiä pyörä uudestaan”, ja se, jos jokin on...noniin.

Hedelmällisempää aikalaiskeskustelua syntyneekin aiheesta ”olla gay”. Tällöin keskustelua ei käydä enää sosiaalisesta sukupuolesta vaan yksittäisistä kulttuurisista merkeistä. Burberry-kaulaliina, lassosolmu ja Vihreät kuulat? Sana ”peffa”? Topaasikaulakorut? Hamsteri Bannerit? Tämä keskustelu ei lopu koskaan – se jatkuu yläasteen röökipaikalta palvelutaloon ja antaa meille kaikille mahdollisuuden sanoa aiheesta jotakin. Gore Vidal on sanonut kirjoittamisesta: “Write something, even if it's just a suicide note.” Minä sanon, vielä kerran: “byhyy”.