torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Shangri-La



Kesä on ollut viileä ja sateinen. Olen siitä melko tyytyväinen. Olen avannut iltapäivisin ikkunan, käynyt lakanoiden väliin makaamaan ja kuunnellut, kuinka sadepisarat putoilevat ikkunalaudalle. Olen sulkenut silmäni. Ikkunasta kantautuu sisään märkien, vihreiden lehtien tuoksu. Puuvillainen pussilakana hyväilee varpaita ja pohkeita ja säärtä...hymyilyttää. Nukahdan, vaikka kello onkin vasta kaksi iltapäivällä.

Sillä aikaa kun nukun, isomunainen ystäväni lähettää tekstiviestin ja pyytää ulos. Nukun onnellisesti sen ohi ja näen unia mustista kissoista, amerikkalaisista vankiloista, eksymisestä metsään, kanien kaivamista onkaloista ja kaikelaisesta muusta kummallisesta. Unet tulevat syvyyksistä. Kun herään, sataa edelleen. Ikkunasta kuuluu raitiovaunun ääniä. Keitän kahvia, venyttelen, kastelen begonioita, käyn takaisin sängylle ja aloitan uuden kirjan.

Torkahtelu on orastavan onnellisuuden merkki. Spontaaneihin iltapäiväuniin ei pysty, mikäli kokee stressiä tai ahdistusta. Torkahdus merkitsee sitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee rauha. Planeetat pyörivät hitaasti akseliensa ympäri ja galaksit kiertyvät toisiinsa. Syvällä niiden solukoissa asun minä, pienenä partikkelina pienessä kaupunkiasunnossani, puhtaiden ekopesuaineelta tuoksuvien lakanoideni välissä, kesäisenä iltapäivänä, silmät kiinni. Hengitän hitaasti ja vajoan syvyyksiin, kunnes nousen taas. Uni on lämmintä vuorovettä.

Tiedän olevani köllöttelijä: rauhallinen, pehmoista ja lempeää elämänrytmiä rakastava sensualisti. On moukkamaista väittää sitä laiskuudeksi; René Descartes oli samanlainen. Moni muukin on aikojen saatossa ollut, mutta Descartes on tärkeä esimerkki siksi, että hänen kuolemansa osoittaa, miksi rauhaisa kölliminen ja pehmoisa torkahtelu on niin tärkeää. Mikäli rauhaisaan lepoon ei ole riittävästi mahdollisuuksia, se saattaa muodostua fysiologiseksi elinehdoksi.

Descartes, joka oli tottunut pitkiin yöuniin, laiskoihin aamuihin, pehmoisiin herätyksiin ja rauhanomaiseen pohdiskeluun, koki shokin muuttaessaan loppuvuodesta 1649 jääkylmään Tukholmaan, kuningatar Kristiinan hoviin opettamaan kuningattarelle filosofiaa. Descartes, joka oli tottunut heräämään yhdeltätoista, koki järkytyksen kuningattaren taivuteltua filosofin heräämään päivittäin jo aamuneljältä, jotta oppitunnit voitaisiin aloittaa aamuviideltä. Talvi oli kylmimmillään ja Descartes-polo riutui. Jo kahden Tukholmassa vietetyn kuukauden kuluttua hän kuoli keuhkokuumeeseen. Descartesin viimeisiin kirjeisiin kuului viesti Ranskan Puolan lähettiläälle Brégylle, päiväyksellä 15.1.1650:

"Vakuutan teille että haluni palata yksinäisyyteni kasvaa päivä päivältä yhä enemmän, enkä edes tiedä voinko odottaa täällä Teidän paluutanne. Olen tosin edelleen hyvin innokas palvelemaan Kuningatarta, ja hän osoittaa minulle niin suurta hyväntahtoisuutta kuin voin järkevästi itselleni toivoa. En kuitenkaan ole täällä oikeassa elementissäni ja toivon vain rauhaa ja lepoa, suurinta hyvää, jonka maailman kaikkein mahtavimmat hallitsijat voivat suoda niille, jotka eivät osaa sitä itselleen hankkia."

Köllötellessäni päiväpeitollani pohdin, kuinka Descartes pärjäisi 2000-luvun työelämässä, esimerkiksi apurahatutkijana tai pörssiyhtiön konsulttina. Ongelmaksi ei muodostuisi niinkään varhainen herääminen kuin levon puute - silloinkin kun Descartes pakenisi työpaikaltaan hänen kännykkänsä piippaisi push mailia ja puheluita, vaatimuksia, muutoksia ja deadlineja. Nerolla ei olisi aikaa olla nero. On selvää, että Descartesilta puuttui moderni stressinsietokyky. Toisaalta Descartes ei ehkä koskaan edes tullut ajatelleeksi, että jonakin päivänä stressinsietokyvystä tulisi universaali tuotannollinen hyve, johon tulisi kasvaa riippumatta siitä palveleeko nopeatempoinen elämä omaan geenirihmastoon koodattua elementtiä.

Sängyllä, venytellessäni nilkkojani ja pohdiskellessani kartesiolaisen rentoutumisen modernia paradoksia, kuuntelen mieluiten Isobel Campbellia. Syy siihen on selvä: Isobel laulaa hiljaa, pehmeästi ja houkutellen uneen. Isobel on kadonnut isosisareni joka laulaa tuutulaulua, joka on niin kaunis etten nukahda vaan jään kuuntelemaan. Isobelin aiheetkin ovat kuin toisesta todellisuudesta: tuuli kuiskaili nimeäsi, puut kuiskailivat nimeäsi sekä kummallisia rimbaudilaisia sanaleikkejä.

Isobel Campbell kertoo NYT-liitteen haastattelussa taipumuksestaan Descartesin ajoista tuttuun levolliseen elämänrytmiin. Isobel sanoo:

"Minulla on pakkomielle saada viettää aikaa yksin, omassa rauhassa. Olen kuin munkki. Matkustan niin paljon, että kun tulen kotiin, haluan vain viettää aikaa kotona ... Yksi suuria nautintojani on nukkuminen. Se on hyvä, koska siitä ei tarvitse maksaa kenellekään. Olen rakastanut sitä lapsuudesta asti. Jos saan kunnon 10–12 tunnin yöunet, herään kehräten kuin kissa."

Meissä kaikissa kolmessa virtaa sama psykologinen plasma. Sillä on oma rytminsä - se ei juokse eikä poukkoile päättömästi, se nukkuu paljon, ei hermostu herkästi eikä käyttäydy holtittomasti, se arvostaa herkkyyttä ja nyansseja, on rauhanomainen ja pohdiskelee paljon. Se luo koko ajan, hitaasti. Se pakottaa rauhoittumaan: jos huutaa, riehuu ja liikkuu jatkuvasti, ei ehdi kuunnella mitä tapahtuu. Ei ehdi havainnoida, pohtia havaintojaan ja tunnustella sormenpäillä maailmankaikkeuden värähdyksiä. Ne tuntuvat tyynyn pinnassa, kun suljen silmäni, tunnen ne. Ne ovat maapallon akselin ulkopuolisia värähdyksiä ja ne resonoivat ihmisten huutoa kaduilla, sotia, humalaa, horjumista, sekopäistä parittelua, aggressiivisuutta ja riitaa. Ja silti kuiskaus, joka sisältää ajatuksen, on voimakkaampi kuin raivoisin huuto ja hiljaisuus voi joskus merkitä enemmän kuin kymmenen tuntia puhetta. Unessa on usein kiintoisampaa kuin valveilla. Se kielii ehkä myös kehittyneestä kuolemanvietistä, mutta en pidä sitä vaarallisena.

Tänään en pidä mitään vaarallisena. En edes sitä, jos ajatukseni katkeaa kesken ja nukahdan jälleen. Olen pehmeä, tahdoton, hieman taantunut, vailla suojamuureja ja luottavainen. Harva tohtii satuttaa sellaista, joka ei koskaan aio satuttaa takaisin.

15 kommenttia:

Ruzaccho kirjoitti...

Itse kukin joutuu palvelemaan Kuningatarta. Pakenin muutamaksi päiväksi maalle, kun ymmärsin, että pomottajani olin minä itse. Ottamalla sisäiseltä Kuningattareltani (daami tosin kutsuu minua prinsessaksi, mutta tämä lienee hiustenhalkomista) keinovalikoimat omaan riistämiseeni olen saanut vähän aikaa katsella metsää puilta.

Onneksi kohta on taas syksy, vuodenajoista paras. Ympärillä sykkivä hektinen kasvaminen, lisääntyminen ja hulluus loppuvat. Vanhuus nujertaa nuoruuden. Ja jälleen löntystelemme liikunnan puutteessa pehmenneet nilkat lonksuen keltaisten sänkipeltojen, maahan kopsahtelevien omenoiden ja kouluun rientävien pikkulasten välissä, katselemme talviunille vetäytyvää luomakuntaa, alati harmaammilta näyttäviä kerrostalojen betonielementtejä ja kylmää taivasta, jonka sfääreissä painavat sadepilvet matelevat räntää ja loskaa sisuksistaan syytäen.

henrikki kirjoitti...

Jos ihmiset köllisivät enemmän, maapallo voisi pelastua suuremmalla todennäköisyydellä. Ajatelkaamme positiivisesti, kanavoikaamme köllyyttä kautta koko Gaian. Köllikää Bagdadissa, köllikää PHS:llä, köllikää kaupunkisuunnittelulautakunnassa, köllikää Lauttasaaren sillan kupeessa sen sijaan että kilpailette siitä, kuka pääsee soittamaan Jari S.:n firman diilikelloa (siellä on vittu oikeasti sellainen, olen todistanut livenä) tehdyn kaupan kunniaksi. Riippumatto äitiyspakkaukseen, pehmeämmät tuolit ala-asteelle, mitääntekemättömyyden kursseja yläasteelle!

Begonia on lempikukkani. Syytä ei tarvitse hakea kaukaa. Siitä on kirjoitettu universumin parasta lyriikkaa. Toimii myös kölliessä.

Scarlet Begonias
(Hunter, Garcia)

As I was walkin round Grosvenor Square
Not a chill to the winter but a nip to the air,
From the other direction, she was calling my eye,
It could be an illusion, but I might as well try, might as well try.

She had rings on her fingers and bells on her shoes.
And I knew without asking she was into the blues.
She wore scarlet begonias tucked into her curls,
I knew right away she was not like other girls, other girls.

In the thick of the evening when the dealing got rough,
She was too pat to open and too cool to bluff.
As I picked up my matches and was closing the door,
I had one of those flashes Id been there before, been there before.

Well, I ain't always right but Ive never been wrong.
Seldom turns out the way it does in a song.
Once in a while you get shown the light
In the strangest of places if you look at it right.

Well there aint nothing wrong with the way she moves,
Scarlet begonias or a touch of the blues
And there's nothing wrong with the look thats in her eyes,
Had to learn the hard way to let her pass by.

Wind in the willows played tea for two
The sky was yellow and the sun was blue
Strangers stoppin' strangers just to shake their hand,
Everybodys playing in the heart of gold band, heart of gold band.

Ruzaccho kirjoitti...

Jari Sarasjevon hikipajan (Trainer's House, Satama, vattöfak sen nimi nykyään on?) sijainti Länärin kupeessa lähimpinä naapureinaan käräjäoikeus, hiilivoimala ja Suomen kuppaisin Hesburger muistuttaa myös meikäläistä aina siitä, että maailmassa on mustia pisteitä, tuskan parahduksia.

Sen vastapainona on onnen pipanoita (Simo "Aapeli" Puupposen, Suomen kautta aikain suurimman humanistin ilmausta käyttääkseni) joka nurkan takana. Ne pitää vain havaita. Sellaisia kuin vanhempiaan ilahduttaakseen reipasta teeskentelevän pikkupojan saamat kiitokset, elämäänsä tyytyväisen rapajuopon saama puhelu toiselta samanlaiselta, kaupungin tuomiokirkkoon päässeen uskovaisen maalaismummon kyyneleet tai Patrick Swayzen mahdollinen toipuminen syövästä.

Mademoiselle Vosges kirjoitti...

Henrikki Henkka, en olisi arvannut että begonia on ihan oikeasti lempikukkasi. Lempi kukkasi.

henrikki kirjoitti...

Onhan se ohuelti mummo, mutta aistikkaat terälehdet ja hedelmällinen olemus puoltavat.

Mademoiselle Vosges kirjoitti...

Mmh...totta.

Ruzaccho kirjoitti...

Jotennii minäkin olen aina olettanut, että Henrikki vanhana hippinä arvostaisi jotain ihan muuta kukkaa enemmän. Vaikka kuka sitä osaisi kokeilematta sanoa, millaiset savut begoniasta saa?

Tukka_jumala kirjoitti...

Parhaat savut saa kuitenkin Jari Zarahustran naapurustossa, paksut voimalan pilvet, kaapelin sokerihöyry ja Skannon design-sohvien pöly. Weed bay, weed bay...

hemuli kirjoitti...

neljassaninno mina uskon etta renen uuninpanko oli ol itarkea. lastenkin pitaisi saada nukkua
se on makeaa elamaa. henrikki, luen kaannoksia suomeksi: ai mita se lempi teki kukatess

hemuli kirjoitti...

kaannos. sama psykologinen plasma.

Mademoiselle Vosges kirjoitti...

Siinä Skannon huudeilla saan aina jo päänsäryn Espoon läheisyydestä.

Cossutar kirjoitti...

Nähdäkseni torkahtelu ei ole vain onnellisuuden merkki - se on oiva tapa paeta kaikenlaisia velvollisuuksia. Ylipitkiksi venähtäneet nokoset aiheuttavat ainakin omalla kohdalla sitten entistä pahempaa stressiä. Mutta ehkä tämä on vain nautiskelukyvyn vajavaisuutta.

Mademoiselle Vosges kirjoitti...

Tietenkin se on oiva tapa paeta velvollisuuksia, mutta kuinka mahtava tapa! Hyvien velvollisuudenpakoilu-nokosten jälkeen yleensä lähinnä onnittelen itseäni, en suinkaan koe stressiä.

Ruzaccho kirjoitti...

Nukkuva ei tee syntiä. Ei voi rikkoa sääntöjä tai pettää toiveita, jos on ollut unessa. Tämä asia opetetaan miehille jo varusmiespalveluksessa. Liekö tässäkin pieni tasa-arvokysymys?

tytar kirjoitti...

luin kerran erasta blogia, vieras-nimeltaan. taa on.
etta joku tykkaa