Shangri-La

Kesä on ollut viileä ja sateinen. Olen siitä melko tyytyväinen. Olen avannut iltapäivisin ikkunan, käynyt lakanoiden väliin makaamaan ja kuunnellut, kuinka sadepisarat putoilevat ikkunalaudalle. Olen sulkenut silmäni. Ikkunasta kantautuu sisään märkien, vihreiden lehtien tuoksu. Puuvillainen pussilakana hyväilee varpaita ja pohkeita ja säärtä...hymyilyttää. Nukahdan, vaikka kello onkin vasta kaksi iltapäivällä.

Sillä aikaa kun nukun, isomunainen ystäväni lähettää tekstiviestin ja pyytää ulos. Nukun onnellisesti sen ohi ja näen unia mustista kissoista, amerikkalaisista vankiloista, eksymisestä metsään, kanien kaivamista onkaloista ja kaikelaisesta muusta kummallisesta. Unet tulevat syvyyksistä. Kun herään, sataa edelleen. Ikkunasta kuuluu raitiovaunun ääniä. Keitän kahvia, venyttelen, kastelen begonioita, käyn takaisin sängylle ja aloitan uuden kirjan.

Torkahtelu on orastavan onnellisuuden merkki. Spontaaneihin iltapäiväuniin ei pysty, mikäli kokee stressiä tai ahdistusta. Torkahdus merkitsee sitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee rauha. Planeetat pyörivät hitaasti akseliensa ympäri ja galaksit kiertyvät toisiinsa. Syvällä niiden solukoissa asun minä, pienenä partikkelina pienessä kaupunkiasunnossani, puhtaiden ekopesuaineelta tuoksuvien lakanoideni välissä, kesäisenä iltapäivänä, silmät kiinni. Hengitän hitaasti ja vajoan syvyyksiin, kunnes nousen taas. Uni on lämmintä vuorovettä.

Tiedän olevani köllöttelijä: rauhallinen, pehmoista ja lempeää elämänrytmiä rakastava sensualisti. On moukkamaista väittää sitä laiskuudeksi; René Descartes oli samanlainen. Moni muukin on aikojen saatossa ollut, mutta Descartes on tärkeä esimerkki siksi, että hänen kuolemansa osoittaa, miksi rauhaisa kölliminen ja pehmoisa torkahtelu on niin tärkeää. Mikäli rauhaisaan lepoon ei ole riittävästi mahdollisuuksia, se saattaa muodostua fysiologiseksi elinehdoksi.

Descartes, joka oli tottunut pitkiin yöuniin, laiskoihin aamuihin, pehmoisiin herätyksiin ja rauhanomaiseen pohdiskeluun, koki shokin muuttaessaan loppuvuodesta 1649 jääkylmään Tukholmaan, kuningatar Kristiinan hoviin opettamaan kuningattarelle filosofiaa. Descartes, joka oli tottunut heräämään yhdeltätoista, koki järkytyksen kuningattaren taivuteltua filosofin heräämään päivittäin jo aamuneljältä, jotta oppitunnit voitaisiin aloittaa aamuviideltä. Talvi oli kylmimmillään ja Descartes-polo riutui. Jo kahden Tukholmassa vietetyn kuukauden kuluttua hän kuoli keuhkokuumeeseen. Descartesin viimeisiin kirjeisiin kuului viesti Ranskan Puolan lähettiläälle Brégylle, päiväyksellä 15.1.1650:

"Vakuutan teille että haluni palata yksinäisyyteni kasvaa päivä päivältä yhä enemmän, enkä edes tiedä voinko odottaa täällä Teidän paluutanne. Olen tosin edelleen hyvin innokas palvelemaan Kuningatarta, ja hän osoittaa minulle niin suurta hyväntahtoisuutta kuin voin järkevästi itselleni toivoa. En kuitenkaan ole täällä oikeassa elementissäni ja toivon vain rauhaa ja lepoa, suurinta hyvää, jonka maailman kaikkein mahtavimmat hallitsijat voivat suoda niille, jotka eivät osaa sitä itselleen hankkia."

Köllötellessäni päiväpeitollani pohdin, kuinka Descartes pärjäisi 2000-luvun työelämässä, esimerkiksi apurahatutkijana tai pörssiyhtiön konsulttina. Ongelmaksi ei muodostuisi niinkään varhainen herääminen kuin levon puute - silloinkin kun Descartes pakenisi työpaikaltaan hänen kännykkänsä piippaisi push mailia ja puheluita, vaatimuksia, muutoksia ja deadlineja. Nerolla ei olisi aikaa olla nero. On selvää, että Descartesilta puuttui moderni stressinsietokyky. Toisaalta Descartes ei ehkä koskaan edes tullut ajatelleeksi, että jonakin päivänä stressinsietokyvystä tulisi universaali tuotannollinen hyve, johon tulisi kasvaa riippumatta siitä palveleeko nopeatempoinen elämä omaan geenirihmastoon koodattua elementtiä.

Sängyllä, venytellessäni nilkkojani ja pohdiskellessani kartesiolaisen rentoutumisen modernia paradoksia, kuuntelen mieluiten Isobel Campbellia. Syy siihen on selvä: Isobel laulaa hiljaa, pehmeästi ja houkutellen uneen. Isobel on kadonnut isosisareni joka laulaa tuutulaulua, joka on niin kaunis etten nukahda vaan jään kuuntelemaan. Isobelin aiheetkin ovat kuin toisesta todellisuudesta: tuuli kuiskaili nimeäsi, puut kuiskailivat nimeäsi sekä kummallisia rimbaudilaisia sanaleikkejä.

Isobel Campbell kertoo NYT-liitteen haastattelussa taipumuksestaan Descartesin ajoista tuttuun levolliseen elämänrytmiin. Isobel sanoo:

"Minulla on pakkomielle saada viettää aikaa yksin, omassa rauhassa. Olen kuin munkki. Matkustan niin paljon, että kun tulen kotiin, haluan vain viettää aikaa kotona ... Yksi suuria nautintojani on nukkuminen. Se on hyvä, koska siitä ei tarvitse maksaa kenellekään. Olen rakastanut sitä lapsuudesta asti. Jos saan kunnon 10–12 tunnin yöunet, herään kehräten kuin kissa."

Meissä kaikissa kolmessa virtaa sama psykologinen plasma. Sillä on oma rytminsä - se ei juokse eikä poukkoile päättömästi, se nukkuu paljon, ei hermostu herkästi eikä käyttäydy holtittomasti, se arvostaa herkkyyttä ja nyansseja, on rauhanomainen ja pohdiskelee paljon. Se luo koko ajan, hitaasti. Se pakottaa rauhoittumaan: jos huutaa, riehuu ja liikkuu jatkuvasti, ei ehdi kuunnella mitä tapahtuu. Ei ehdi havainnoida, pohtia havaintojaan ja tunnustella sormenpäillä maailmankaikkeuden värähdyksiä. Ne tuntuvat tyynyn pinnassa, kun suljen silmäni, tunnen ne. Ne ovat maapallon akselin ulkopuolisia värähdyksiä ja ne resonoivat ihmisten huutoa kaduilla, sotia, humalaa, horjumista, sekopäistä parittelua, aggressiivisuutta ja riitaa. Ja silti kuiskaus, joka sisältää ajatuksen, on voimakkaampi kuin raivoisin huuto ja hiljaisuus voi joskus merkitä enemmän kuin kymmenen tuntia puhetta. Unessa on usein kiintoisampaa kuin valveilla. Se kielii ehkä myös kehittyneestä kuolemanvietistä, mutta en pidä sitä vaarallisena.

Tänään en pidä mitään vaarallisena. En edes sitä, jos ajatukseni katkeaa kesken ja nukahdan jälleen. Olen pehmeä, tahdoton, hieman taantunut, vailla suojamuureja ja luottavainen. Harva tohtii satuttaa sellaista, joka ei koskaan aio satuttaa takaisin.