Munapää yllättää

Vannoin pitäväni bloggaamisesta taukoa, ja palaavani sitten kun gradu olisi valmis ja olisin jälleen työelämässä - mieluiten jossakin sellaisessa tehtävässä, joka olisi kaikkien mielestä "älyttömän mielenkiintoinen". Rakastan sitä tapaa, jolla alle 30-vuotiaat yliopistotytöt pitävät kaikkea ihan "älyttömän mielenkiintoisena". Se sosiologian väikkäri, se Tero Saarisen tanssiesitys, ne Ateneumin puupiirrokset, siis aivan älyttömän mielenkiintoisia! Tosi jänniä yksityiskohtia!

Taisin tosin unohtaa jotakin. Kaikki hankkeet, jotka perustuvat periaatteelle nimeltään "sitten kun", ovat elämän vastaisina tuhoontuomittuja. Graduni makaa tietokoneeni pohjalla omassa kuralammikossaan, eikä jaksa enää edes kieriskellä. Sen nimi on "Menetetty lupaus", ja se kertoo menneestä mahdollisuudesta, siitä, mitä se olisi voinut olla ja miksi se olisi voinut tulla, jos asiat olisivat menneet toisin. Se on eräänlainen oman elämänsä LaToya Jackson. Tai Harri Olli. Tai kaikki YK-maiden Millennium-lupaukset 2000-luvun alussa. Jari Vilén. Philippe Pétain. Rob Lowe. 4 Non Blondes. Lady Jane Grey. Vanilla Ice. Prinssi Charles. Ninja Sarasalo. Tavaramarkkinat. Shakespearen sisar. Thora Birch.

Isomunaisen ystäväni mielestä tällainen pohdinta olisi tietenkin melodramaattista ja hieman vastenmielistä. Hän ei pidä ihmisistä, jotka julistavat kovaan ääneen omaa epäonneaan. Se on kai hänen mielestään kiusallista ja narsistista; vastenmielisyytesä hän ilmaisee silmillään sillä tapaa porvarillisen hienovaraisesti, vaikenemalla ja katsomalla muualle. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitä.

Elämässä pitäisi nimittäin tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Seurata omaa kutsumustaan, sisäistä ääntään, lahjakkuuttaan ja tahtoaan. Tiedän tämän, sillä eräs ystäväni lähetti minulle hiljattain linkin Steve Jobsin vuonna 2005 Stanfordin yliopistosta valmistuville pitämään puheeseen. Steve Jobs, joka ei koskaan valmistunut yliopistosta (toisin kuin esimerkiksi Mademoiselle Vosges, joka viime kesän tutkinnonuudistuspakon edessä valmistui kahdeksan vuoden jälkeen kandidaatiksi), on aina kuunnellut omaa kutsumustaan. Vanhemmat odottivat Pikku-Steven valmistuvan yliopistosta ja hakeutuvan porvarilliseen ammattiin, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Kun jokin ei tunnu oikealta, se on merkki. On tehtävä jotakin muuta, sanoo Steve Jobs meille kaikille, jotka olemme between jobs.

Miksi ihailen Steve Jobsia? Ehkäpä siksi, että Jobs palautti 2000-luvulla telttamallisen turtleneckin maineen ja antoi menneelle synninpäästön. Käytin telttapooloa jatkuvasti vuosina 1991 ja 1992, sillä häpesin nupullaan olevia rintojani sekä lapsenpyöreää masuani, jota ruokin iltaisin sipseillä ja berliininmunkeilla. Jälkikäteen yhdistin varhaisnuoruuteni tyylin aina mäkihyppääjiin ja häpesin.

Tai kenties Steve Jobs saa hyväksyntäni siksi, että hän on ailahtelevainen vegetaristi, kuten minäkin, ja se tuntuu imartelevalta. Oma ailahtelevaisuuteni tosin asuu sisälläni hiljaa, eikä manifestoidu julkisena kiukutteluna, toisin kuin Steve Jobsin. Voin siis turvallisesti ihailla Steve Jobsia, sillä tunnen tavallaan olevani häntä parempi. Ja mitä siihen Stanfordin puheeseen tulee - OMG. Siinä Steve Jobs kertoo haimasyövästään - kuullessaan diagnoosistaan hän ei omien sanojensa mukaan ollut edes tiennyt, mikä on haima. Tämä tarkoittaa sitä, että Steve Jobs on joko 1) surkea tekemään tilannearvioita (ei kannata maukua yleisön sympatiaa vähättelemällä omaa yleissivistystään, sillä kaikki tietävät, mikä on haima) tai 2) äärimmäisen yleissivistymätön. Olen siis edelleen selkeästi ja joka tapauksessa Steve Jobsia parempi.

Fakta on kuitenkin myös se, että bloggaan MacBookilla, kuuntelen sydäntäraastavaa emo-musiikkiani iPodilla ja muutenkin olen ihan yhtä ankea kuin jokainen aikalaiseni. Kaikella ideologisella on materiaalinen pohja. Vaikka olisi kuinka eteeris-analyyttinen, se kaikki muuttuu todeksi vasta pergamentin avulla. Jos tätä tietokonetta ei olisi, tekisin juuri nyt jotakin muuta. Materia on kaiken perimmäinen ehto. Ainakin meitä konstruktivisteja houkutellaan ajattelemaan niin. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitäkin.

Steve Jobsin sanoma on: ei saa alistua ulkoisille paineille ja odotuksille vaan on noudatettava omaa tahtoaan. Kun tekee sitä, mikä tuntuu parhaalta, menestyy. Oletusarvona on siis, että haluaa menestyä. Ja se on kyllä ihan oikea oletusarvo: useimmat ihmiset haluavat menestyä, myös minä.

Olisi mahtavaa käyskennellä joskus jossain alumnipikkujouluissa, martinilasi kädessä, purjehtien keskellä supatusta: "Mademoiselle Vosges, kato mikä mekko, helppoahan se on kun on menestynyt kaikessa..." "Mademoiselle Vosges, ainainen menestyjä! En voisi sietää häntä, jos hän ei olisi niin mukava..." "Mademoiselle Vosges, vasemmalla, kato kello kolmeen...eiku kello kolmeen, mä oon kakstoista...luitko kuukausiliitteestä sen haastattelun?" Ja minä olisin tietenkin kaikille ystävällinen. Nöyrä mutta hieman nonchalantti, katse jo tulevaisuudessa, kaikissa edessä olevissa seikkailuissa. Varmana maailmasta. Varmana siitä, että on rakastettu. Varmana siitä, että omat siivet kantavat.

Unelmissa on, todellakin, se hyvä puoli, että maailman lisäksi oma itsekin on niissä hivenen jalostuneempi. Unelmissa esiintyy ideaaliminä: ei täydellinen eikä virheetön, mutta oman sisäisen potentiaalin täydellistymä. Se, mikä voisi olla, ja olisi voinut olla, jos ei olisi vähän mokannut. Tosiasiassa nimittäin, mikäli menestyisin elämässä, joutuisin kahlitsemaan ranteeni joka aamu kaksinkertaisin käsiraudoin ja nauttimaan Diapamin sekä puoli tuntia thaimaalaista hermoratahierontaa, jotten päivittäisi statustani Facebookiin: "Mademoiselle Vosges is MENESTYJÄ! MENESTYJÄ! IN YOUR FACE!"

Lueskelin hiljattain Gore Vidalin elämänkerran toista osaa ("Point to Point Navigation", jatkoa nuoruuselämänkerralle "The Palimpsest") ja hätkähdin samaa seikkaa, jota hätkähdin kuullessani Steve Jobsin kertovan vastavalmistuneille stanfordilaisille omasta elämästään. Gore Vidal, samoin kuin Steve Jobs, tiesi aina, mistä pitää, ja mistä ei pidä. Ja koska sekä Vidal että Jobs tiesivät jo nuorella iällä nämä elämän kriittiset lähtökohdat, he välttivät tekemästä vääriä valintoja. Vain intohimo - halu tehdä jotakin - voi nimittäin johtaa menestykseen. Niinpä Gore kirjoitti muutaman näytelmän ja Steve kehitti Macintoshin. Kun tietää mitä haluaa, asioita alkaa tapahtua.

Väitän silti, etteivät useimmat ihmiset tiedä, tai tule koskaan tietämäänkään, mitä he haluavat. Väitän myös, että monet, jotka väittävät tietävänsä mitä haluavat, vain luulevat tietävänsä mitä haluavat. Muutaman vuoden kuluttua halut ovat saattaneet vaihtua toisiksi. Unelmien tyttö olikin paskapäänarttu, viestintäduuni Nokialla olikin alipalkattu ja ylityöllistetty henkilöstöfirman huijaus ja sen Torkkelinmäen kämpän suihkukomerossa haisi kroonisesti pissa. Mokaa ja opi, ja välillä kieriskele muutama vuosi masennuksessa. Asioita todellakin tapahtuu, mutta ne ovat vain toisinaan kivoja asioita.

Ja sitten on niitä, jotka eivät halua niin kovin paljon yhtään mitään. Ainakaan riittävästi nähdäkseen vaivaa halujensa eteen. Joidenkin mielestä se on merkki nälän puutteesta, siitä, että kaikki on liian hyvin. Olen eri mieltä. Kova nälkä synnyttää kovan tarpeen. Tarve ei ole sama asia kuin halu, sisäinen palo tai kutsumus.

Ne ihmiset, joille tapahtuu pääosin kivoja asioita, ovat aina olleet mielestäni munapäitä. Munapäille on oikeus olla hieman katkera. (Jumalallinen oikeus, ei laissa mainittu oikeus). Steve Jobs ja Gore Vidal ovat molemmat aikamoisia munapäitä, mutta ihailen heitä silti. Mikä perifeminiininen tragedia - rakastua aina siihen väärään!

Jos isomunainen ystäväni lukisi tämän blogipostauksen, hän pitäisi sitä narsistisena ja halveksuttavana. Hän on superego, joka pukeutuu housuihin, kuin suoraan jostakin Maria Jotunin romaanista. Olen pohtinut luopuvani isomunaisesta ystävästäni. Kunpa vain tietäisin, haluanko sitä varmasti.