Korruptoi lähimmäistäsi oikein

Suomen kansa ei ole koskaan ollut pahoillaan valitsemansa johdon korruptiosta. Taito ottaa vastaan saunailtoja, konjakkikarahveja ja ruskeita kirjekuoria kertoo, että valittu vallankäyttäjä on kyvykäs ihminen eikä katsele sormi pyllyssä, kun vuorineuvokset mälläävät kansallisomaisuudella. Poliitikko valvoo omia etujaan; hänellä on resursseja valvoa meidän etujamme. Jos kansanedustaja ei saa vedettyä edes omalle kesämökilleen pikitietä, miten hän pystyisi saamaan sen aikaan minun mökilleni?

Keskustapuolue on vanha alkiolainen liberaalipuolue[1], jossa yksityisen talouden hyödyntämistä ei ole koskaan pyritty problematisoimaan. Rahoituspohjan on oltava vahva ja se, mitä ei talonpojilta saada, haetaan yrityksiltä. Tukijoiden löytäminen ei tietenkään ole aivan helppoa, kun Osuuspankin ja SOK:n tapaiset pellervolaiset osuusliikkeetkin ovat jo ajat sitten loikanneet toisten suurten konsernien kintereillä lapioimaan rahaa Kokoomuksen laariin. Onneksi on silti keskisuuria yrityksiä, joilla on halua vaikuttaa asioihin.

Mutta todellakin: vaalirahoituksen järjestäminen maakuntasarjan kärkimiehiltä ei ole mitenkään huonosti junailtu. Palvelusektorin työnantajat kun ovat tunnetusti nuukaa väkeä eikä Tokmannin tai Maskun yhteiskuntasuhdebudjetteja voida edes vitsinä verrata energia- ja vientiyritysten vastaaviin. Tuen kanavoiminen maaseudun elinkeinorakennetta kehittävän järjestön kautta osoittaa lisäksi innovatiivisuutta molemmin puolin. Wikipedian tietojen mukaan Kehittyvien maakuntien Suomen tavoitteena on "ylläpitää Suomen maakuntien vetovoimaisuutta, aktivoida kansalaiskeskustelua ja lisätä äänestysaktiivisuutta". Kaksi kolmesta, ei ollenkaan huono veto Sukarilta ja Kakkoselta.

Sanonta, jonka mukaan kiinnijääminen on pahempi rikos kuin se, mistä jäädään kiinni, ei täsmälleen ottaen sovi vaalirahoitusskandaaliin. Joskus vuotaminen on ainoa keino viestiä äänestäjälle, että puolue on elossa ja toimii. Vauraan yrittäjän tuki poliitikolle kannattaa tuoda esiin aina silloin tällöin. Se on myös henkistä pääomaa, lainakarismaa. Suomalaiset arvostavat kaikkien muiden ihmisten tavoin omalla työllään vaurastuneita ja inhoavat samaan hengenvetoon poliitikkoja. Toisin sanoen mesenaatti on taiteilijan tärkein työväline. Ei sillä ole väliä, kuka maalaa, vaan sillä, kuka taulut ostaa. Timo Kalli saattoi yrittää jotain tähän suuntaan. Ja sitten tuli ongelma.

Väärin vuodettu. Väärin lahjottu.

Yleisradio on Keskustan käsissä, mutta sen toimittajat eivät. Perinteisesti huonot mediasuhteet alkoivat näkyä nopeasti. Helsingissä ja Tampereella toimittajat ovat lähtökohtaisesti kokoomuslaisia ja vihreitä, jotka inhoavat keskustalaisuutta liki fasistisella tavalla. Osa myös sympatisoi Vasemmistoliittoa ja jotkut yleläiset jopa demareita. Provinssikaupungeissa tilanne on toinen ja jopa pahempi: Keskisuomalainen-konsernin sanomalehdet luulevat edustavansa aitoa keskustalaisuutta, jolloin puoluejohto on kampitettava kerettiläisyyden takia.

Niinpä Keskustan mediapeli ei onnistu. Syntyy kuva tökeröstä lahjonnasta, lihavien öykkäri-isäntien ja Puukko-Sukarin junttivallasta. Selittely-yritykset pahentavat tilannetta. Armeijasta asti on opittu, että "selventäminen" on väline, joka kuuluu lintsarin kalupakkiin. Yksinkertainen kuvio muuttuu jokaisen sivulauseen myötä yhä epäuskottavammaksi. Kansalaiset alkavat epäillä, että poliitikot pitävät heitä niin tyhminä, että mikä tahansa veruke menee läpi. Mielikuvat kabineteissa juonituista sulle-mulle-kaupoista ruohottuvat ja rämettyvät. Poliitikot eivät olekaan enää liike-elämän edustajien kanssa samanarvoisia neuvottelukumppaneita, vaan halpahalleissaan kiinalaista krääsää myyvien nousukkaiden alttiita juoksupoikia. Pääministeri mankumassa puolta kymppitonnia would be -tyttöystävälleen... Ydinvoimalobbarit ja Töölönlahden grynderit kiristelevät hampaitaan ammatillisesta myötähäpeästä.

Ongelma? Se ei ole eettinen, vaan esteettinen. Äänestäjä-kuluttajat Kuusamosta Punavuoreen kiroilevat tapahtumasarjan huonoa muotoilua. Keskustan tyylitaju on hukassa. Aivan kuin hallitusohjelma olisi kirjoitettu Comic Sansilla. Ehkä onkin. Elokuvien ja maailmankirjallisuuden kuvaama Manner-Euroopan tai Yhdysvaltain itärannikon lahjonta on hienostunutta, suomalainen voitelu ainoastaan mautonta. Likaista rahaa. Laatu korvataan määrällä, mutta kun määräkin on niin mitättömän pieni. Kuulemme päissämme, miten Jacques Chirac lukee rakastajattarilleen tuoreinta ranskannosta KMS:n vaalirahoitusskandaalista. He ottavat lisää hyvää ja kallista punaviiniä (jota he eivät itse maksa) ja nauravat pilkallisesti. Suomi-kuva! Suomi-kuva!

Mutta mitä voi odottaa valtioneuvostolta, jota vetää Matti Vanhanen? Tämä, jonka mielestä ravinto on silloin kohdallaan, kun siitä poistetaan tomaatti, sipuli ja juusto.

---

[1] Kyllä, vähän niin kuin vihreät nykyään. Ette kai, porvarit, kuvitelleet, että Kokoomus olisi vanhasuomalaisena rojalistipuolueena pannut tikkua ristiin liberalistisen maailmankuvan puolesta? Maalaisliitto ja itse asiassa suomalainen maaseutu edusti jonnekin sota-aikaan asti Ranskan suurta vallankumousta tässä maassa, kun kokoomuslaiset hajaantuivat kieliriitoihin ja kansalliskiihkoon.