Homoseksuaaliset impulssit nolottavat varusmiehiä: Uusista univormuista kaavaillaan seksintappajia

Viimeisimmät sodat Kaukasuksella ovat herättäneet Suomessa vaateen maamme pikaisesta valmistautumisesta talvisotaan. Syksyn tuuli soittaa jo latvaa pihlajan eikä sitä tiedä, mitä tämä ilmavirta kantaa mukanaan Uralilta. Kultasepänliikkeissä taotaan leijonariipuksia yötä päivää, vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta ulotetaan vaivihkaa jo Aunukseen asti ja venäläisten rekkojen kauttakulkuliikenteelle asetetaan sakkoja, joiden suuruus vavisuttaa itsensä Kremlin perustuksia.

– Hetero-Mannerheim-linjaa rakennetaan kiivaasti Ilomantsista Virolahdelle, Maanpuolustuskoulutus ry:n Helena Ahti-Hallberg kertoo susimaisesti virnistellen Uusi Kurville.

Anteeksi että keskeytän

Palaan asiaan, myöhemmin. Blogini on siihen asti tauolla.

Zeitgeist vaivaa nuorta perhettä Mikkelissä

Vanhaan pappilaan asettunut Korhosen perhe koki kauhun hetkiä, kun he huomasivat idyllisen puutalonsa olevan henkien tyyssija. Etenkin perheen teini-ikäisen tyttären ympärillä tuntuu kuin alituisesti väräjävän rauhaton Zeitgeist.

- Emme olisi maksaneet tästä kahtasataatuhatta, jos olisimme tienneet, sanoo talon omistaja, Teuvo Korhonen yhtyen vaimoonsa.

Muutto muualle on edessä Korhosten lisäksi muillakin. Päämajakaupunki on ollut viime aikoina tapetilla lukuisista Zeitgeist-ilmiöistään.

- Voidaan sanoa, että Mikkeli on Suomen Zeitgeist-pääkaupunki, toteaa riimillisesti haasteellisen pikkukaupungin matkailutoimenjohtaja Tyrannosaurus Rex.

Hollywoodin suosituin sijaispeppu

Helen Keller omaa Hollywoodin suosituimman sijaispepun. Helenin takamus on korvannut mm. Britney Spearsin, Christina Aguileran ja Kylie Minoguen takapuolen mainoksissa ja videoissa.

Katso video.

Erikoishaastattelu: Esikoiskirjailija tuiskeessa

Siemailen drinkkiä ravintola Postresin jäyhän pelkistetyssä salissa. Elämästä ja uusista eurooppalaisista päihteistä humaltuneet nuoret kiehnäävät uskomattomalla äänenvoimakkuudella Espan puistossa. Odotan haastateltavaani, jonka uusi kirja on järkyttänyt koko länsimaista kristikuntaa.

Kello 18.05 kuulen ovimiehen sanovan jollekulle nimeni. Käännyn katsomaan ja näen, miten kookas musta päällystakki katoaa arvotavaran säilyttämistä varten rakennettuun lyijyvuorattuun vaatehuoneeseen. Leveäharteisen portieerin varjossa värisee henkilö, jonka tapaamista olen toimituspäällikön kanssa järjestellyt jo kolme kuukautta.

- Anteeksi, että olen myöhässä, Susanna Sievinen sanoo, kun suutelemme. Hän näyttää olevan aidosti pahoillaan. Puistossa oli ollut nuorten tuliryhmä, jonka taidokasta jonglöörausta oli ollut jäätävä katsomaan.

- Ja sitten HE pyysivät minun nimikirjoitustani, Susanna kihertää silminnähden hämmästyneenä. Teemme oikopäätä sinunkaupat ja moiskautamme toistemme kuopalle leikattuja poskia vielä kerran.

Avioero ja sitä seurannut mediakohu saivat Susannan tarttumaan kynään. Kahdeksanosaisen omaelämäkerrallisen Aurajoki-romaanisarjan hän laati automaattikirjoituksella Vihdin Huhmarissa sikäläisen kustantajamoguli Eero Aholan tunnelmallisessa työhuoneessa. Sarjan viidennessä osassa, Häntä koipien väliin, nuori Susanna Keto tapasi Vääpeli Körmy -sotilasfarssin ensi-illassa salskean, tummatukkaisen hurmurin, joka esitteli hänet nummelalaiselle uimarille. Siitä alkoi elämää keskikokoisempi seikkailu.

- En mielelläni puhu niistä ajoista, Susanna kuiskaa kaivellen inhalaattoriaan. Hän imaisee sitä muutaman kerran ennen kuin huomaa ottaneensa erehdyksessä pippurisumutteensa.

Kolmetoista vuotta onnea, epäonnea, ala-, ylä ja keskimäkiä. Aurajoki päättyy Susannan ja Janin (kirjassa nimellä "Teemu Selänne") avioeroon ja Susannan ensimmäisen kirjan, Teemu on huarra -romaanin julkaisemiseen. Kriitikoiden ylistämä pienten painosten kuningatar on syntynyt. Mutta vähänpä arvasi Suomen kansa, mitä Susannalla oli varastoituna pieneen päähänsä tulevaisuuden varalle. Uusi kirja oli tulossa, nyt jostain aivan muusta aiheesta.

- Tony Halme manifestoitui minulle unessa. Hän oli pukeutunut alumiinifolioon ja kantoi sylissään Suomen lippuun käärittyä veritulppaa.

Susannan näkemä uni oli painostava ja enteellinen, vaikka hän ei ollut edes humalassa sammuneena Rymy-Eetun pöytään.

- Säikähdin uneni tarkoittavan, että olisin Jeesuksen ja Magdalan Marian jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Onneksi se oli silkkaa kuvitelmaa. Olisin varmaan tehnyt itsemurhan, jos olisi käynyt ilmi, että olen juutalaista rotua.

Uni ei kuitenkaan päättynyt vain Tony Halmeen monumentaaliseen figuuriin. Susanna muistaa täsmälleen, miten tuo karmiva visio jatkui.

- Vihdin Hiidenvedestä nousi ikään kuin seitsemän laihaa lehmää, jotka söivät seitsemän lihavaa lehmää. Se oli kuin suoraan mallinurani toisinto. En voinut enää nukkua, vaan sanelin kustannustoimittajani puhelinvastaajaan seuraavan kirjani. Oli kuin kauttani olisi kuiskinut jokin minua suurempi, sellainen öbaut 70-kiloinen ihminen.

Pikkutunneilla puhelimeen soperrettu vuodatus on nyt kirja. 1001 erilaista juomasekoitusta -kirjassa esitellään vanhoja klassikoita Vodka Collinsista Cosmopolitaniin, mutta myös uusia tuttavuuksia. Susanna on itse kehitellyt monia lystikkäitä drinkkejä, kuten Suski (4 cl giniä, sekoitetaan porkkanalla), Kossu-rusina (4 cl Koskenkorva Viinaa, rusinoita) ja Kossu-paprika (4 cl Koskenkorva Viinaa, puolikas paprika kuutioituna).

Teos on jo herättänyt laajaa huomiota. Kustantajan tiedotteen mukaan kirjan käännösoikeudet on myyty jo kahteenkymmeneenviiteen maahan. Belgian- ja sveitsinkielisten käännösten kohdalla neuvottelut ovat pisimmällä.

- Ihmeellisesti se elämä vaan jaksaa meitä pompotella, Susanna toteaa kuin yhdestä suusta haastattelun lopuksi.

Umberto Eco

Kumpi antaa, mies vai nainen?

Moikka! Henrikki-setä on ehtinyt viettämään tässä hieman kesälomaakin ja ihmetellyt maailmaa avoimin silmin. Niin paljon kysymyksiä, niin paljon vastauksia.  Vastausfrekvenssini kiihtynee tässä syssymmällä, pysykää kanavalla! 

Nimimerkki mika kysyy: “Kumpi antaa, mies vai nainen? Kaiken tasa-arvon nimissä.”

Henrikin vastaus: Arvon mika, tähän ei tarvitse kaivaa vastausta kovinkaan syvältä. Kyse ei niinkään ole tasa-arvosta per sé, vaan karmasta. Jos antaa, saa. Täten molempien sukupuolten tulisi antaa. Ja he antavatkin. Miehet antavat sotakirjallisuutta isilleen, ilmakivääreitä pojilleen, leipälaatikkoja naisilleen, suudelmia rakastajattarilleen. Naiset antavat begoniantaimia ystävilleen, Riikka Pulkkisen uusimman tyttärilleen, villasukkia ja hajusuolaa miehilleen, merkitseviä hymyjä Stockan kassalla palvelelevalle kuumalle kesävuorolaiselle. Antaminen on universaalia, universaali rakkaus on antamista, antaja saa, viisas saaja ymmärtää antaa.

Mutta: antakaa ihmiset immateriaa materian sijaan. Antaminen kun voi tuottaa tuloksena myös aivan rehellistä paskaa. Kuka tarvitsee seitsemättä digiboksia? Tai basilikasaksia? Tai meikkikotelokoteloa? Tai meikkikotelokotelon koteloa?

Antakaa rakkautta Gaialle. Antakaa puu, antakaa lahjoitus feissarille, antakaa ravinnetta kompostiin! Tulevaisuus on meidän, eikä siitä tule kaunista jos antaminen rajoittuu pelkästään Stockmannin ja Verkkokauppa.comin katalogeista inspiroituneeseen tavaravyöryttämiseen.

Jos nyt kuitenkin on niin – enkä pidä sitä mahdottomana – että kysymyksenasettelusi kuitenkin koski niin sanottua karnaalista antamista sukupuolten välillä, vastaus on herttaisen yksinkertainen. Onhan nimittäin niin, että mies saa silloin kun nainen antaa, eikä toisinpäin. No hyvä on, ehkä joskus mieskin antaa (antamisesta kieltäytyät miehet lienee täysi urbaani legenda), mutta nämä tapaukset ovat niin harvassa, että toimivat poikkeuksina sääntöä vahvistamassa. Mutta kuten vanha sananlaskukin sanoo: “ei se ole tyhmä, joka antaa – tai no, oikeastaan, jotkut heistä, tai siis aika monetkin, ovat aika tyhmiä! Ja läskejä.” 

Itsetuhoa vastaan, 11

1. Cointreau, kesärakastettuni.

Kaadan Cointreauta kaksi senttiä grogilasin pohjalle, lisään kaksi jääpalaa ja suljen silmäni. Toisinaan kaadan hieman Cointreauta vaniljajäätelöannoksen päälle. Makeat ja happamat appelsiinit sekoittuvat vaniljaan ja lopputulos on tuhmaa tiikerijäätelöä.


2. Nännikoristeet.

Tätä ei tosin tule ymmärtää väärin. Olen itse aivan liian sievisteleväinen, kaino ja ennakkoluuloinen sonnustautuakseni mihinkään eroottis-burleskiin. Sen sijaan olen kuullut tarinoita Helsingissä, kantakaupungissa yhteisasunnossa asuvista nuorista naisista, jotka viilentelevät heinäkuun kuumina iltapäivinä oloaan pukeutumalla pelkkiin korkokenkiin ja mitä eksoottisimpiin rintakoristeisiin. Välillä he käyskentelevät ja tanssahtelevat ikkunan edessä ja keräävät katseita, ja stten taas vetäytyvät verhojen taa kikattamaan...

Ajatus siitä, että maailmassa - tässä kaupungissä - on tyttöjä, jotka käyttävät sulista tehtyjä nännikoristeita, salpaa hengityksen. Tiedän talon, jossa sellaisia asuu. Ja me hengitämme samaa ilmaa.

Sulista ja paljeteista tehtyjä nännikoristeita myy ainakin The Cheesecake Burlesque Revue.



3. Arts & Letters Daily.

Kesäisten reflektioiden ja karkailevien ajatusten ehtymätön alkulähde.



4. Loppukesän soundtrack.

"Loppukesä" on jo ilmauksena niin raastava, että se vaatii taustalleen kauniita mutta aavistuksen melankolisia levyjä, jotka sopivat lämpimiin, säkkipimeisiin iltoihin. Iltoihin ja öihin, joina ikkunaa on pakko pitää auki, ja valon perässä sisään lentävät yöperhoset jotka hakkaavat itseään valoa vasten kunnes kuolevat. Ja ikkunasta, niiden perässä, valuvat hitaasti sisätiloihin kummitukset...ja ne katselevat kerrostaloasunnoissaan nukkuvia viattomia, ja ajattelevat jotakin. En tiedä mitä ne ajattelevat. Toivon, etteivät ne ajattele, että minulla on ruma yöpaita.



5. Bathseba.

Volter Kilven proosaruno ilmestyi kuin tyhjästä tänä kesänä. Näin sen ensin Yövieraat-teatterin tulkintana Volter Kilpi -kirjallisuusviikolla Kustavissa, ja sen jälkeen luin siitä kotimaisen kirjasensuurin yhteydessä: Bathseba mainitaan Kai Ekholmin Kielletyissä kirjoissa esimerkkinä epäsiveänä pidetystä uusromantiikasta. Tarina kertoo saavuttamattomasta, kielletystä rakkaudesta, synnistä, kaipuusta ja tuhoisasta, lähes siveettömästä ikävästä: "sinä ikävöitset sitä maailmaa, jota ei olekaan, lapseni".

Kuitenkin, lueskellessani Bathseba-monologia, ymmärsin, että siitä voisi olla iloa paitsi abstraktia sydämenpaloa poteville nuorille kaipaajille, myös kuoleman kohdanneille tai kuolemaa pohdiskeleville. Tai teinigooteille. Tai postgooteille. Bathseban kuolema on lempeä, veijarimainen, nokkela, ilkikurinen ja hauska. Se houkuttelee puoleensa, muttei tuhoten. Se heijastelee kauneutta ja helpotusta ja on samanaikaisesti traaginen ja onnellinen. Luulen, että voisin kokea sen helpottavana hahmona, jos sairastaisin kuolettavaa syöpää.

Omassa henkilöhistoriassani loppukesä muistuttaa kuolleista. Samanaikaisesti se on myös loppu - syksyllä alkaa taas jokin uusi. Luonto kukkii nyt kaikkien voimiensa edestä kuollakseen parin kuukauden kuluttua, jotta elämä voisi alkaa uudestaan. Poimin tänään Siltasaaren edustalta päivänkakkaran, se oli jo hieman kellastunut. Päätin olla ajattelematta sitä, ja kuitenkin ajattelin.

Shangri-La

Kesä on ollut viileä ja sateinen. Olen siitä melko tyytyväinen. Olen avannut iltapäivisin ikkunan, käynyt lakanoiden väliin makaamaan ja kuunnellut, kuinka sadepisarat putoilevat ikkunalaudalle. Olen sulkenut silmäni. Ikkunasta kantautuu sisään märkien, vihreiden lehtien tuoksu. Puuvillainen pussilakana hyväilee varpaita ja pohkeita ja säärtä...hymyilyttää. Nukahdan, vaikka kello onkin vasta kaksi iltapäivällä.

Sillä aikaa kun nukun, isomunainen ystäväni lähettää tekstiviestin ja pyytää ulos. Nukun onnellisesti sen ohi ja näen unia mustista kissoista, amerikkalaisista vankiloista, eksymisestä metsään, kanien kaivamista onkaloista ja kaikelaisesta muusta kummallisesta. Unet tulevat syvyyksistä. Kun herään, sataa edelleen. Ikkunasta kuuluu raitiovaunun ääniä. Keitän kahvia, venyttelen, kastelen begonioita, käyn takaisin sängylle ja aloitan uuden kirjan.

Torkahtelu on orastavan onnellisuuden merkki. Spontaaneihin iltapäiväuniin ei pysty, mikäli kokee stressiä tai ahdistusta. Torkahdus merkitsee sitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee rauha. Planeetat pyörivät hitaasti akseliensa ympäri ja galaksit kiertyvät toisiinsa. Syvällä niiden solukoissa asun minä, pienenä partikkelina pienessä kaupunkiasunnossani, puhtaiden ekopesuaineelta tuoksuvien lakanoideni välissä, kesäisenä iltapäivänä, silmät kiinni. Hengitän hitaasti ja vajoan syvyyksiin, kunnes nousen taas. Uni on lämmintä vuorovettä.

Tiedän olevani köllöttelijä: rauhallinen, pehmoista ja lempeää elämänrytmiä rakastava sensualisti. On moukkamaista väittää sitä laiskuudeksi; René Descartes oli samanlainen. Moni muukin on aikojen saatossa ollut, mutta Descartes on tärkeä esimerkki siksi, että hänen kuolemansa osoittaa, miksi rauhaisa kölliminen ja pehmoisa torkahtelu on niin tärkeää. Mikäli rauhaisaan lepoon ei ole riittävästi mahdollisuuksia, se saattaa muodostua fysiologiseksi elinehdoksi.

Descartes, joka oli tottunut pitkiin yöuniin, laiskoihin aamuihin, pehmoisiin herätyksiin ja rauhanomaiseen pohdiskeluun, koki shokin muuttaessaan loppuvuodesta 1649 jääkylmään Tukholmaan, kuningatar Kristiinan hoviin opettamaan kuningattarelle filosofiaa. Descartes, joka oli tottunut heräämään yhdeltätoista, koki järkytyksen kuningattaren taivuteltua filosofin heräämään päivittäin jo aamuneljältä, jotta oppitunnit voitaisiin aloittaa aamuviideltä. Talvi oli kylmimmillään ja Descartes-polo riutui. Jo kahden Tukholmassa vietetyn kuukauden kuluttua hän kuoli keuhkokuumeeseen. Descartesin viimeisiin kirjeisiin kuului viesti Ranskan Puolan lähettiläälle Brégylle, päiväyksellä 15.1.1650:

"Vakuutan teille että haluni palata yksinäisyyteni kasvaa päivä päivältä yhä enemmän, enkä edes tiedä voinko odottaa täällä Teidän paluutanne. Olen tosin edelleen hyvin innokas palvelemaan Kuningatarta, ja hän osoittaa minulle niin suurta hyväntahtoisuutta kuin voin järkevästi itselleni toivoa. En kuitenkaan ole täällä oikeassa elementissäni ja toivon vain rauhaa ja lepoa, suurinta hyvää, jonka maailman kaikkein mahtavimmat hallitsijat voivat suoda niille, jotka eivät osaa sitä itselleen hankkia."

Köllötellessäni päiväpeitollani pohdin, kuinka Descartes pärjäisi 2000-luvun työelämässä, esimerkiksi apurahatutkijana tai pörssiyhtiön konsulttina. Ongelmaksi ei muodostuisi niinkään varhainen herääminen kuin levon puute - silloinkin kun Descartes pakenisi työpaikaltaan hänen kännykkänsä piippaisi push mailia ja puheluita, vaatimuksia, muutoksia ja deadlineja. Nerolla ei olisi aikaa olla nero. On selvää, että Descartesilta puuttui moderni stressinsietokyky. Toisaalta Descartes ei ehkä koskaan edes tullut ajatelleeksi, että jonakin päivänä stressinsietokyvystä tulisi universaali tuotannollinen hyve, johon tulisi kasvaa riippumatta siitä palveleeko nopeatempoinen elämä omaan geenirihmastoon koodattua elementtiä.

Sängyllä, venytellessäni nilkkojani ja pohdiskellessani kartesiolaisen rentoutumisen modernia paradoksia, kuuntelen mieluiten Isobel Campbellia. Syy siihen on selvä: Isobel laulaa hiljaa, pehmeästi ja houkutellen uneen. Isobel on kadonnut isosisareni joka laulaa tuutulaulua, joka on niin kaunis etten nukahda vaan jään kuuntelemaan. Isobelin aiheetkin ovat kuin toisesta todellisuudesta: tuuli kuiskaili nimeäsi, puut kuiskailivat nimeäsi sekä kummallisia rimbaudilaisia sanaleikkejä.

Isobel Campbell kertoo NYT-liitteen haastattelussa taipumuksestaan Descartesin ajoista tuttuun levolliseen elämänrytmiin. Isobel sanoo:

"Minulla on pakkomielle saada viettää aikaa yksin, omassa rauhassa. Olen kuin munkki. Matkustan niin paljon, että kun tulen kotiin, haluan vain viettää aikaa kotona ... Yksi suuria nautintojani on nukkuminen. Se on hyvä, koska siitä ei tarvitse maksaa kenellekään. Olen rakastanut sitä lapsuudesta asti. Jos saan kunnon 10–12 tunnin yöunet, herään kehräten kuin kissa."

Meissä kaikissa kolmessa virtaa sama psykologinen plasma. Sillä on oma rytminsä - se ei juokse eikä poukkoile päättömästi, se nukkuu paljon, ei hermostu herkästi eikä käyttäydy holtittomasti, se arvostaa herkkyyttä ja nyansseja, on rauhanomainen ja pohdiskelee paljon. Se luo koko ajan, hitaasti. Se pakottaa rauhoittumaan: jos huutaa, riehuu ja liikkuu jatkuvasti, ei ehdi kuunnella mitä tapahtuu. Ei ehdi havainnoida, pohtia havaintojaan ja tunnustella sormenpäillä maailmankaikkeuden värähdyksiä. Ne tuntuvat tyynyn pinnassa, kun suljen silmäni, tunnen ne. Ne ovat maapallon akselin ulkopuolisia värähdyksiä ja ne resonoivat ihmisten huutoa kaduilla, sotia, humalaa, horjumista, sekopäistä parittelua, aggressiivisuutta ja riitaa. Ja silti kuiskaus, joka sisältää ajatuksen, on voimakkaampi kuin raivoisin huuto ja hiljaisuus voi joskus merkitä enemmän kuin kymmenen tuntia puhetta. Unessa on usein kiintoisampaa kuin valveilla. Se kielii ehkä myös kehittyneestä kuolemanvietistä, mutta en pidä sitä vaarallisena.

Tänään en pidä mitään vaarallisena. En edes sitä, jos ajatukseni katkeaa kesken ja nukahdan jälleen. Olen pehmeä, tahdoton, hieman taantunut, vailla suojamuureja ja luottavainen. Harva tohtii satuttaa sellaista, joka ei koskaan aio satuttaa takaisin.

Kyy nähty Anjalankoskella

Nyt on heinäkuu eikä mitään uutisoitavaa tapahdu. Pahoittelemme.