Nuoret vihaiset miehet

Tämä teksti kompastui vertauskuvallisiin kengännauhoihinsa. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kirjoittaja ajatteli: "Vittu, mä vihaan nuoria vihaisia miehiä ja etenkin nelikymppisiä sellaisia". Retro-Karhuihin pujotetut naurettavan ylipitkät nauhat karkasivat solmustaan ja jäivät kantapään alle suistaen jokaisen lauseen nenälleen. Ketä yritän huijata?

Sotiemme jälkeen niin 20- kuin 50-luvullakin kirjallisuuden kenttä täyttyi nuorista miehistä ja heidän kiihkeydestään. Monet tuonaikaiset teokset ovat kadonneet tendenssikirjallisuuden hautausmaalle, muutamat elävät yhä. Ne ovat täynnä loisteliasta satiiria ja kritiikkiä. Kirjoittajat itse tuskin kokivat olevansa nuoria tai vihaisia. Jälkimmäistä ehkä, mutta ensimmäistä eivät taatusti koskaan. Jos he olivat nuoria, he edustivat uutta sukupolvea leveänä rintamana. Sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä nuorisoa oli huimia määriä. Nuoret olivat aidosti nuoria ja heidän opponenttinsa ohiammuttuja keski-ikäisiä.

2000-luvulla ikäluokat ovat niin pieniä, että nuoruus ja vain nuoruus auttaa tuomaan kirjailijaa esiin markkinoinnissa. Kun oikeita nuoria ei ole, kynäniekat joutuvat taantumaan. Tuoreet abiturientit huomaavat kauhukseen, että monet esikoisromaanejaan julkaisevat "nuoret" ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi samaan aikaan, kun he itse ovat tapailleet ensimmäisiä askeleitaan neonvärisissä suojapuvuissaan. 36-vuotiaat ikiteinit poseeraavat esseekokoelmiensa kansiliepeissä belgialaisten erikoisoluiden turvottamine mahoineen, hiuksettomine päineen ja skeittilautoineen.

Nuoruuteen ja vihaisuuteen kuuluu ennen kaikkea ajatus isänmurhasta. Edellisen sukupolven opit poltetaan näyttävässä kirjaroviossa ja tuhkien päälle virtsataan laajoissa kaarissa. Selvimmin tätä tekivät omina aikoinaan lapualaiset ja taistolaiset. Sen jälkeen se oli vähän haastavampaa. Etenkin, jos se tehdään kustantajan tilauksesta keski-ikäisenä.

Neljättäkymmentään käyvät oikeistovihreät tuottajamiljonäärit kasvoivat sukukypsiksi, vaan eivät aikuisiksi. Heidät on tuomittu kirjoittamaan auki omaa terapiaansa vielä vuosikymmeniä. Missä on se ahdistava isien ja äitien alistava ideologia, jota vastaan kapinoida, jos olemme itse nyt iäkkäämpiä kuin vanhempamme olivat taistolaisvuosina?

Eräs kylmä totuus on, että 60-70-luvun radikaalit ja dogmaattiset vasemmistolaiset tekivät sen itse. He suorittivat aatteellisen seppukun jo parikymmentä vuotta sitten. Heidän lapsilleen jäi kovin vähän rikottavaa. Sekin vähä jäi tekemättä, kun 90-luvun lama vei kaiken ja vuosituhannen vaihteen it-kupla loput.

Laman varjossa aikuistuneet ovat luultavasti ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan köyhemmin ja ahtaammin. Samalla tämä porukka on ensimmäinen, joka on omia lapsiaan nuorempi.