Munapää yllättää

Vannoin pitäväni bloggaamisesta taukoa, ja palaavani sitten kun gradu olisi valmis ja olisin jälleen työelämässä - mieluiten jossakin sellaisessa tehtävässä, joka olisi kaikkien mielestä "älyttömän mielenkiintoinen". Rakastan sitä tapaa, jolla alle 30-vuotiaat yliopistotytöt pitävät kaikkea ihan "älyttömän mielenkiintoisena". Se sosiologian väikkäri, se Tero Saarisen tanssiesitys, ne Ateneumin puupiirrokset, siis aivan älyttömän mielenkiintoisia! Tosi jänniä yksityiskohtia!

Taisin tosin unohtaa jotakin. Kaikki hankkeet, jotka perustuvat periaatteelle nimeltään "sitten kun", ovat elämän vastaisina tuhoontuomittuja. Graduni makaa tietokoneeni pohjalla omassa kuralammikossaan, eikä jaksa enää edes kieriskellä. Sen nimi on "Menetetty lupaus", ja se kertoo menneestä mahdollisuudesta, siitä, mitä se olisi voinut olla ja miksi se olisi voinut tulla, jos asiat olisivat menneet toisin. Se on eräänlainen oman elämänsä LaToya Jackson. Tai Harri Olli. Tai kaikki YK-maiden Millennium-lupaukset 2000-luvun alussa. Jari Vilén. Philippe Pétain. Rob Lowe. 4 Non Blondes. Lady Jane Grey. Vanilla Ice. Prinssi Charles. Ninja Sarasalo. Tavaramarkkinat. Shakespearen sisar. Thora Birch.

Isomunaisen ystäväni mielestä tällainen pohdinta olisi tietenkin melodramaattista ja hieman vastenmielistä. Hän ei pidä ihmisistä, jotka julistavat kovaan ääneen omaa epäonneaan. Se on kai hänen mielestään kiusallista ja narsistista; vastenmielisyytesä hän ilmaisee silmillään sillä tapaa porvarillisen hienovaraisesti, vaikenemalla ja katsomalla muualle. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitä.

Elämässä pitäisi nimittäin tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Seurata omaa kutsumustaan, sisäistä ääntään, lahjakkuuttaan ja tahtoaan. Tiedän tämän, sillä eräs ystäväni lähetti minulle hiljattain linkin Steve Jobsin vuonna 2005 Stanfordin yliopistosta valmistuville pitämään puheeseen. Steve Jobs, joka ei koskaan valmistunut yliopistosta (toisin kuin esimerkiksi Mademoiselle Vosges, joka viime kesän tutkinnonuudistuspakon edessä valmistui kahdeksan vuoden jälkeen kandidaatiksi), on aina kuunnellut omaa kutsumustaan. Vanhemmat odottivat Pikku-Steven valmistuvan yliopistosta ja hakeutuvan porvarilliseen ammattiin, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Kun jokin ei tunnu oikealta, se on merkki. On tehtävä jotakin muuta, sanoo Steve Jobs meille kaikille, jotka olemme between jobs.

Miksi ihailen Steve Jobsia? Ehkäpä siksi, että Jobs palautti 2000-luvulla telttamallisen turtleneckin maineen ja antoi menneelle synninpäästön. Käytin telttapooloa jatkuvasti vuosina 1991 ja 1992, sillä häpesin nupullaan olevia rintojani sekä lapsenpyöreää masuani, jota ruokin iltaisin sipseillä ja berliininmunkeilla. Jälkikäteen yhdistin varhaisnuoruuteni tyylin aina mäkihyppääjiin ja häpesin.

Tai kenties Steve Jobs saa hyväksyntäni siksi, että hän on ailahtelevainen vegetaristi, kuten minäkin, ja se tuntuu imartelevalta. Oma ailahtelevaisuuteni tosin asuu sisälläni hiljaa, eikä manifestoidu julkisena kiukutteluna, toisin kuin Steve Jobsin. Voin siis turvallisesti ihailla Steve Jobsia, sillä tunnen tavallaan olevani häntä parempi. Ja mitä siihen Stanfordin puheeseen tulee - OMG. Siinä Steve Jobs kertoo haimasyövästään - kuullessaan diagnoosistaan hän ei omien sanojensa mukaan ollut edes tiennyt, mikä on haima. Tämä tarkoittaa sitä, että Steve Jobs on joko 1) surkea tekemään tilannearvioita (ei kannata maukua yleisön sympatiaa vähättelemällä omaa yleissivistystään, sillä kaikki tietävät, mikä on haima) tai 2) äärimmäisen yleissivistymätön. Olen siis edelleen selkeästi ja joka tapauksessa Steve Jobsia parempi.

Fakta on kuitenkin myös se, että bloggaan MacBookilla, kuuntelen sydäntäraastavaa emo-musiikkiani iPodilla ja muutenkin olen ihan yhtä ankea kuin jokainen aikalaiseni. Kaikella ideologisella on materiaalinen pohja. Vaikka olisi kuinka eteeris-analyyttinen, se kaikki muuttuu todeksi vasta pergamentin avulla. Jos tätä tietokonetta ei olisi, tekisin juuri nyt jotakin muuta. Materia on kaiken perimmäinen ehto. Ainakin meitä konstruktivisteja houkutellaan ajattelemaan niin. Jos olisin nuorempi, ärsyyntyisin siitäkin.

Steve Jobsin sanoma on: ei saa alistua ulkoisille paineille ja odotuksille vaan on noudatettava omaa tahtoaan. Kun tekee sitä, mikä tuntuu parhaalta, menestyy. Oletusarvona on siis, että haluaa menestyä. Ja se on kyllä ihan oikea oletusarvo: useimmat ihmiset haluavat menestyä, myös minä.

Olisi mahtavaa käyskennellä joskus jossain alumnipikkujouluissa, martinilasi kädessä, purjehtien keskellä supatusta: "Mademoiselle Vosges, kato mikä mekko, helppoahan se on kun on menestynyt kaikessa..." "Mademoiselle Vosges, ainainen menestyjä! En voisi sietää häntä, jos hän ei olisi niin mukava..." "Mademoiselle Vosges, vasemmalla, kato kello kolmeen...eiku kello kolmeen, mä oon kakstoista...luitko kuukausiliitteestä sen haastattelun?" Ja minä olisin tietenkin kaikille ystävällinen. Nöyrä mutta hieman nonchalantti, katse jo tulevaisuudessa, kaikissa edessä olevissa seikkailuissa. Varmana maailmasta. Varmana siitä, että on rakastettu. Varmana siitä, että omat siivet kantavat.

Unelmissa on, todellakin, se hyvä puoli, että maailman lisäksi oma itsekin on niissä hivenen jalostuneempi. Unelmissa esiintyy ideaaliminä: ei täydellinen eikä virheetön, mutta oman sisäisen potentiaalin täydellistymä. Se, mikä voisi olla, ja olisi voinut olla, jos ei olisi vähän mokannut. Tosiasiassa nimittäin, mikäli menestyisin elämässä, joutuisin kahlitsemaan ranteeni joka aamu kaksinkertaisin käsiraudoin ja nauttimaan Diapamin sekä puoli tuntia thaimaalaista hermoratahierontaa, jotten päivittäisi statustani Facebookiin: "Mademoiselle Vosges is MENESTYJÄ! MENESTYJÄ! IN YOUR FACE!"

Lueskelin hiljattain Gore Vidalin elämänkerran toista osaa ("Point to Point Navigation", jatkoa nuoruuselämänkerralle "The Palimpsest") ja hätkähdin samaa seikkaa, jota hätkähdin kuullessani Steve Jobsin kertovan vastavalmistuneille stanfordilaisille omasta elämästään. Gore Vidal, samoin kuin Steve Jobs, tiesi aina, mistä pitää, ja mistä ei pidä. Ja koska sekä Vidal että Jobs tiesivät jo nuorella iällä nämä elämän kriittiset lähtökohdat, he välttivät tekemästä vääriä valintoja. Vain intohimo - halu tehdä jotakin - voi nimittäin johtaa menestykseen. Niinpä Gore kirjoitti muutaman näytelmän ja Steve kehitti Macintoshin. Kun tietää mitä haluaa, asioita alkaa tapahtua.

Väitän silti, etteivät useimmat ihmiset tiedä, tai tule koskaan tietämäänkään, mitä he haluavat. Väitän myös, että monet, jotka väittävät tietävänsä mitä haluavat, vain luulevat tietävänsä mitä haluavat. Muutaman vuoden kuluttua halut ovat saattaneet vaihtua toisiksi. Unelmien tyttö olikin paskapäänarttu, viestintäduuni Nokialla olikin alipalkattu ja ylityöllistetty henkilöstöfirman huijaus ja sen Torkkelinmäen kämpän suihkukomerossa haisi kroonisesti pissa. Mokaa ja opi, ja välillä kieriskele muutama vuosi masennuksessa. Asioita todellakin tapahtuu, mutta ne ovat vain toisinaan kivoja asioita.

Ja sitten on niitä, jotka eivät halua niin kovin paljon yhtään mitään. Ainakaan riittävästi nähdäkseen vaivaa halujensa eteen. Joidenkin mielestä se on merkki nälän puutteesta, siitä, että kaikki on liian hyvin. Olen eri mieltä. Kova nälkä synnyttää kovan tarpeen. Tarve ei ole sama asia kuin halu, sisäinen palo tai kutsumus.

Ne ihmiset, joille tapahtuu pääosin kivoja asioita, ovat aina olleet mielestäni munapäitä. Munapäille on oikeus olla hieman katkera. (Jumalallinen oikeus, ei laissa mainittu oikeus). Steve Jobs ja Gore Vidal ovat molemmat aikamoisia munapäitä, mutta ihailen heitä silti. Mikä perifeminiininen tragedia - rakastua aina siihen väärään!

Jos isomunainen ystäväni lukisi tämän blogipostauksen, hän pitäisi sitä narsistisena ja halveksuttavana. Hän on superego, joka pukeutuu housuihin, kuin suoraan jostakin Maria Jotunin romaanista. Olen pohtinut luopuvani isomunaisesta ystävästäni. Kunpa vain tietäisin, haluanko sitä varmasti.

Miksi Henrikki ei vastaa?

Niinpä. Miksi Paavi ei käy pisuaarilla? Miksi Pekka Siitoin ei ole matojen ruokana? Miksi Jippu ei ole "syvällinen" ja käännä jokaista puheenaihetta itseensä ja "syvällisyyteensä"?

Henrikin vastaus: Henrikki on a) laiska ja b) kiireinen. Henrikki ei ehdi ruveta rupeamaan, eikä alkaa alkamaan.

Ystävät, kyselijät: jään toistaiseksi tauolle. Lähden Gambiaan kelailemaan ja ehkä liittymään paikalliseen bändiin. Tosin, koska kyse on pakettimatkasta, tulen toki takaisin. 

Epävarmaa on, palaako Kysy Henrikiltä -palsta tässä muodossaan Uusi Kurviin. Mahdollista on, että journalistinen osuuteni julkaisussamme tulee ilmenemään jollain aivan uudella tavalla.

Kiitos kysymyksistä, hyvät lukijat! Nähdään keväämmällä.

Onko noloa soittaa dronea g-vireessä?

Tämän päivän kysymyksen on meille lähettänyt nimimerkki Paasi Linna. Hän jatkaa: “kun se on niin helppoa, varsinkin pikkutuubassa”.

Henrikin vastaus: aloitetaan perustotuudesta: ns. dronen soittaminen ei ole koskaan noloa. Pohjautuuhan esimerkiksi intialainen sitar- ja tamburavetoinen klassinen musiikki droneen, joka tosin terminä on täysin länsimaalainen ja hieman yksinkertaistava.

Edellämainitun länsimaalaisesti yksinkertaistaen selitettynä drone on musiikkia, jossa pääinstrumentilla soitetaan yhtä ja samaa pohjasäveltä, jonka päälle kudotaan harmonisia ylä-ääniä ja melodioita, joko saman soittimen ylemmillä kielillä (esim. sitar) tai muilla soittimilla. Drone on eräänlaista modaalista musiikkia, jolla tarkoitetaan tietyssä yhdessä sävellajissa etenevää, usein improvisoitua musiikkia. Drone on siis tavallaan varsin lähellä esimerkiksi modaalista jazzia.

Nykyaikaisilla soittimilla dronea esitetään esimerkiksi kitaralla erityyppisillä avovireillä, joissa useimmiten vireen alin kieli määrää sävellajin. Tästä on kysymys esimerkiksi Paasi Linnan avo-g-dronessa. Myös viisikielistä banjoa voidaan tavallaan sanoa drone-soittimeksi, koska alin viides kieli soi useimmiten vapaana.

Dronen ja modaalisuuden ei-noloutta puolustaa myös se, että se on perinteisesti edustanut eräänlaista meditatiivista aspektia musiikissa. Etenkin itämaiset meditatiiviset musiikkiteokset perustuvat droneen ja modaalisuuteen. Kuunnelkaapa vaikkapa Ravi Shankaria. Valtaosa hänen teoksistaan kulkee tietyssä pohjasävellajissa, jossa tambura soittaa pohjasäveltä ja maestro Shankar soittaa sävelkulkuja eli ns. ragoja pohjasävelen päälle.

Kysyjän mainitsema pikkutuuba onkin usein eräänlainen kontemplatiivinen eli meditatiivinen tila, jossa tuoreita ajatuksia saattaa sinkoilla hyvinkin vapaasti. Dronen soittaminen – oli se sitten g-vireessä tai d-vireessä (joista jälkimmäinen on Henrikin oma suosikkidronesävellaji) – vahvistaa, tasapainottaa ja rauhoittaa meditaatiota. Kokeilkaapa muuten soittaa dronea myös viherkasveillenne kotona, miksei myös vaikkapa paukuissa!

Sä tuut liian kovaa

Riippumattoman kolumnistin lyhyt ura hiipunee nyt pois. Nokkeluudet jatkuvat sekä Uusi Kurvi Uutisten että Ylioppilaslehden puolella. Tämä blogi menee talviunille. Saa nähdä, herääkö koskaan.

Mutta tuleeko tänne mitään korvaavaa sisältöä? Ei kai kukaan pelkillä uutisilla elä! Ei hätää, rakkaat nuoret. Kyllä tulee. "Stei tyynd", kuten amerikkalaiset sanovat.

Leena Korhosen veli: Kalevi Rintala ruikki virtsaa ystävieni päälle

Leena Korhosen veli Panu Toiviainen paljastaa Kalevi Rintalan yllättäneen hänet oudolla tempulla kesämökin grillillä.

Tapaus sattui siihen aikaan, kun vaimostaan eronnut Kalevi oli mökkeilemässä Toiviaisen ja tämän ystävien kanssa.

- Hän horjui takanani ja alkoi yhtäkkiä ruikkia virtsaa armeijakavereitteni päälle. Se oli ihan hysteeristä! Toiviainen kertoo FemaleFirst-sivustolla.

- Ystäväni Make soitti minulle seuraavana aamuna ja kysyi, miten saisi virtsan pois maastokuvioiduilta housuiltaan. Käskin häntä soittamaan Kaleville, mistä minä muka tietäisin asian?

Toiviainen kirjoittaa tapauksesta siistityn version paljastuskirjassaan Life With My Sister Leena Korhonen.

Espoon kaupunki palkitsee lapsineron

Pamputin Minnaa puolipehmeällä lerssilläni peräreikään, kunnes yllätyksekseni tulin. Hän oksensi samalla. Ihminen on aina jostain päästä auki, tuumin itsekseni ja pyyhin vehkeeni 90-lukulaisilla tribaalikuvioilla kirjailtuihin puuvillalakanoihin.

- Menisit vittu spydää vessaa, sanoin vihaisena, kun Minna oli tyhjentänyt vatsansa ja alkoi jo kakoa sappea Ikeasta ostetuille tyynyillemme.

Silloin heräsin ja ymmärsin, että se kaikki olikin ollut vain unta.

Veikko Tiistenoja: Ajoneuvolla kaupunkiin (Teos, 2008)

Tuusulalainen kirjailija Veikko Tiistenoja (s. 1961) on tänä vuonna ehdolla Espoon kaupungin 36-vuotisjuhlavuoden kulttuuripalkinnon saajaksi.

Esikoisromaanillaan Ulpukkani, lumpeeni (Teos, 2006) itsensä kertaheitolla läpilyönyt Tiistenoja syntyi Ruotsin Södertäljessä ja muutti sittemmin Espooseen, jossa hän työskenteli seurakunnan nuorisotyöntekijänä. Toinen romaani, Mökki silmässäsi (Teos, 2007), jäi vähemmälle huomiolle. Viimeisin kirja, kymmenestä löyhästi toisiinsa liittyvästä novellista koostuva Ajoneuvolla kaupunkiin (Teos, 2008), keräsi lopulta myös ostavan yleisön huomion.

Espoon kaupungin 36-vuotisjuhlapalkinto luovutetaan voittajalle 30.11. LänsiAuto Areenalla stunt-näytöksen jälkeen palavaan moottoripyörään käärittynä.

Pertti Salovaara masennuksesta: Se oli kuin alkoholismi

Kansanedustaja, kansantaiteilija Pertti Salovaara avautui Uusi Kurville masennuksestaan. Kansantaudiksikin kutsuttu depressio avautui keskustapuolueen representatiiville aivan uudella tavalla.

Sairauslomallaan Salovaara huomasi, miten helppoa on ajautua masennusriippuvuuteen. Ennen kaikkea melankolian viihdekäyttö on lisääntynyt laajalti äänestäjä- ja kuluttajakunnan keskuudessa.

– Keväällä aloin väsyä ja jäin joinakin aamuina kotiin nukkumaan. Sitten valvoin öisin pikkutunneille. Join vihreää teetä ja kuuntelin Radioheadia, Salovaara kertoo.

Päivän pidentyessä annoskoko kasvoi. Tee vaihtui ensin Earl Greyksi, sitten ystävältä saaduksi mustaksi georgialaiseksi. Tunnit venyivät.

– Juhannuksen alla vetelin jo litrakaupalla teetä ja pitkiä satseja Tapio Rautavaaraa, Edith Piafia ja Georg Otsia. Aloin noutaa delistä aamuneljältä pieniä herkkupaloja. Eräänä päivänä ostin myös mustakantisen Moleskine-muistikirjan, johon rupesin kirjoittamaan mieleeni nousseita ajatuksia.

Kesä tarjosi masennukselle liiaksikin polttoainetta. Salovaara huomasi maleksivansa sateessa yökaudet, Lempäälän hautausmaalla ja Tampereen Tammerkosken penkereillä.

– Huippuna voidaan pitää heinäkuun puoliväliä, jolloin ostin mustaa raapepaperia ja rupesin tekemään omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Silloin taisin vetää överit. Voit uskoa, että 70-luvun Raahesta ei saisi järjettömän hassua kuvaa vesiväreilläkään, saati negatiivigrafiikkana.

Syyskesästä Salovaara alkoi toipua. Alkavat eduskuntatyöt ja lupsakat sidosryhmäpippalot veivät ajatukset pois ranteiden viiltelystä.

– Kyllähän tuo masennus on kuin alkoholismia, sanoo Salovaara. – Ei siitä kokonaan toivu koskaan. Pitää olla vain varovainen, ettei taas repsahda. Siksi olen laittanut kännykkänikin soittoääneksi Patakakkosen tunnusmusiikin.

Nuoret vihaiset miehet

Tämä teksti kompastui vertauskuvallisiin kengännauhoihinsa. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kirjoittaja ajatteli: "Vittu, mä vihaan nuoria vihaisia miehiä ja etenkin nelikymppisiä sellaisia". Retro-Karhuihin pujotetut naurettavan ylipitkät nauhat karkasivat solmustaan ja jäivät kantapään alle suistaen jokaisen lauseen nenälleen. Ketä yritän huijata?

Sotiemme jälkeen niin 20- kuin 50-luvullakin kirjallisuuden kenttä täyttyi nuorista miehistä ja heidän kiihkeydestään. Monet tuonaikaiset teokset ovat kadonneet tendenssikirjallisuuden hautausmaalle, muutamat elävät yhä. Ne ovat täynnä loisteliasta satiiria ja kritiikkiä. Kirjoittajat itse tuskin kokivat olevansa nuoria tai vihaisia. Jälkimmäistä ehkä, mutta ensimmäistä eivät taatusti koskaan. Jos he olivat nuoria, he edustivat uutta sukupolvea leveänä rintamana. Sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä nuorisoa oli huimia määriä. Nuoret olivat aidosti nuoria ja heidän opponenttinsa ohiammuttuja keski-ikäisiä.

2000-luvulla ikäluokat ovat niin pieniä, että nuoruus ja vain nuoruus auttaa tuomaan kirjailijaa esiin markkinoinnissa. Kun oikeita nuoria ei ole, kynäniekat joutuvat taantumaan. Tuoreet abiturientit huomaavat kauhukseen, että monet esikoisromaanejaan julkaisevat "nuoret" ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi samaan aikaan, kun he itse ovat tapailleet ensimmäisiä askeleitaan neonvärisissä suojapuvuissaan. 36-vuotiaat ikiteinit poseeraavat esseekokoelmiensa kansiliepeissä belgialaisten erikoisoluiden turvottamine mahoineen, hiuksettomine päineen ja skeittilautoineen.

Nuoruuteen ja vihaisuuteen kuuluu ennen kaikkea ajatus isänmurhasta. Edellisen sukupolven opit poltetaan näyttävässä kirjaroviossa ja tuhkien päälle virtsataan laajoissa kaarissa. Selvimmin tätä tekivät omina aikoinaan lapualaiset ja taistolaiset. Sen jälkeen se oli vähän haastavampaa. Etenkin, jos se tehdään kustantajan tilauksesta keski-ikäisenä.

Neljättäkymmentään käyvät oikeistovihreät tuottajamiljonäärit kasvoivat sukukypsiksi, vaan eivät aikuisiksi. Heidät on tuomittu kirjoittamaan auki omaa terapiaansa vielä vuosikymmeniä. Missä on se ahdistava isien ja äitien alistava ideologia, jota vastaan kapinoida, jos olemme itse nyt iäkkäämpiä kuin vanhempamme olivat taistolaisvuosina?

Eräs kylmä totuus on, että 60-70-luvun radikaalit ja dogmaattiset vasemmistolaiset tekivät sen itse. He suorittivat aatteellisen seppukun jo parikymmentä vuotta sitten. Heidän lapsilleen jäi kovin vähän rikottavaa. Sekin vähä jäi tekemättä, kun 90-luvun lama vei kaiken ja vuosituhannen vaihteen it-kupla loput.

Laman varjossa aikuistuneet ovat luultavasti ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan köyhemmin ja ahtaammin. Samalla tämä porukka on ensimmäinen, joka on omia lapsiaan nuorempi.

Tutkimus: Tietoturva-aukot innostavat suomalaisia sooloseksiin

Laulaja Tapani Kansa ja blogisti Nina af Enehjelm ovat pohtineet seuccaamisen lopettamista. 153 ihmistä menehtyi. Uhrien joukossa olivat Kisu Jernström, Vesa-Matti Loiri, Teemu Selänne ja Heinäsirkka. Susanna Sievisen kreikkalainen lomaromanssi loukkasi peniksensä hypätessään ulos palavasta ikkunasta.

Pörssi reagoi uutiseen romahtamalla.

Jyräys: "Kahta olen harkinnut"

Kokoomusjohtaja Jyrki "Jyräys" Katainen kertoo Helsingin Sanomain mukaan harkitsevansa kahta ydinvoimalaa. Toisen ydinvoimalan nimeksi on jo etukäteen sovittu Turre ja toista on ajateltu sanoa joko Jereksi tai Muruksi.

- Vaimohan näitä joutuu enimmäkseen hoitamaan, koska minä olen niin paljon matkoilla. Olenhan Kokoomuksessa isäntä talossa, Katainen sanoo teennäisen matalalla äänellä, jonka hän oppi 16-vuotiaana lukiolaisena pyrkiessään ja lopulta myös päästessään oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi.

Pääasia Kataisen mukaan on kuitenkin toisaalla:

- Lapsethan näistä tykkää kuin hullu puurosta.